Käyttäjän Jaakko Wallenius blogi

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Pitääkö typeryyskin todella palkita?

Olen vahvasti sitä mieltä, että nimenomaan erilaisten mielipiteiden olemassaolon salliminen on ajanut ihmiskunnan kehitystä eteenpäin jo vuosituhansien ajan. Mielipide on lopulta aina käsitys siitä miten asioiden tulisi olla ja jos se ei vastaa sitä miten asiat jo ovat, tilanne tuo aina mukanaan jonkinlaisen muutospaineen.
Toki muutos ei ole aina pelkästään hyväksi, mutta vain todella kokeilemalla erilaisia malleja ihmisyhteisön yhteisten asioiden hoitamiseksi me voimme löytää niistä parhaat.
Olen myös vahvasti sitä mieltä, että ihmiskunnan edistyminen on loppunut aina, kun yksi mielipide on saanut sellaisen ylivallan, että muita mielipiteitä ei haluta enää edes kuunnella.
Pelkään pahoin, että olemme jo tilanteessa, jossa tällaisessa ylivoimaisessa asemassa on mielipide, jonka mukaan talous toimii sitä paremmin mitä vähemmän sitä ohjataan.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Tarvittaisiinko lisää feng-shuita työpaikoille?

Jäin hiljan miettimään millaisia suomalaiset työpaikat todella ovat ihmisen elinympäristönä. Itse olen istunut viimeiset parikymmentä vuotta nuhruisen harmaiden sermien ympäröimänä ulkoapäin mustassa peltihallissa, johon onneksi tuovat eloa pitkin hallia ripotellut viherkasvit. Oma ikkunakin olisi kiva yllätys.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Tarvitseeko talouselämä todella ruotsin kielen opiskelua?

On asioita, joista kirjoittaminen on aina vaarallista, sillä kirjoitti miten päin vain niin suututtaa varmasti toisen puolen lukijoista. Eräs näistä asioista on ruotsin kielen opiskelu Suomessa. Tämä on niitä asioita, jossa lähes jokaisella alkaa olla varma ja lopullinen mielipide, jota ei enää mikään horjuta.
Kaikesta huolimatta ajattelin katsella asiaa hieman talouden näkökulmasta, sillä eräänä argumenttina ruotsin kielen opiskelun pitämisenä pakollisena kaikille suomalaisille on ollut ruotsin kielen hyödyllisyys talouselämässä ja yrityksissä.

Aivan varmasti kaikilla kaksikielisillä alueilla ruotsin kielen taito on ehdoton välttämättömyys myös yritysmaailmassa toimiville. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että ylivoimainen valtaosa Suomesta ei ole kaksikielistä. Jo sadan kilometrin päästä rannikosta ruotsin kieli on yleensä asia, jotka kuulee vain FST:stä, jos tuolle kanavalle joskus eksyy.
Epäilen pahan kerran, että Jyväskylässä tai Varkaudessa sattumalta joskus asioiva ruotsinkielinenkään ei todellisuudessa koskaan odotakaan kaksikielisyyttä. Sellaista käytännössä ei yleensä toki olisi nytkään tarjolla, sillä todellinen käytännön ruotsin kielen taito on näillä alueilla todellinen harvinaisuus kouluruotsin ahkerasta tankkaamisesta huolimatta. Käytön täydellinen puute kun armotta rapauttaa koulussa hankitun alkeellisen kielitaidon melkoisen nopeasti.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Huijataanko sinua pakettitarjouksilla?

 

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Liikaa hyvää asiaa

 

Talouselämässä tapahtuvaa rahan kiertoa on usein verrattu verenkiertoon, mutta samalla tavalla voidaan kuvata myös verorahojen kiertoa yhteiskunnassa. Veroina kunnalle tai valtiolle maksettu rahahan ei katoa mihinkään mustaan aukkoon, vaan palaa kiihdyttämään yhteiskunnan elintoimintoja niissä paikoissa, joihin poliitikot sen ohjaavat.
Sivu mennen sanoen tämä edellyttää tietysti, että verorahoja ei ohjata ulkomaisille pankkitileille. Silloinhan verorahat katoavat juuri tuohon mainittuun mustaan aukkoon. Tämä on eräs syy miksi hyvin korruptoituneiden maiden on niin vaikea koskaan päästä jaloilleen, kun jatkuva verenvuoto kuihduttaa potilasta.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Kateus se vie kalatkin vedestä

 Kateelliselle on tarjolla kaksi perusstrategiaa; hän voi joko yrittää päästä itse sen tasolle jota kadehtii tai hän voi yrittää kiskoa kadehdinnan kohteen takaisin omalle tasolleen. Tuo ensimmäinen jopa positiiviseksi luonnehdittava kateuden tulos on tietysti asia, joka pitää tämän kapitalistisen yhteiskuntamme käynnissä. Ihmisten näyttämisenhalu ja siitä seuraavat kateus ja keskinäinen kilpailu kun pitävät kulutusta yllä silloinkin, kun todellisia tyydyttämättömiä tarpeita ei enää olekaan.

Negatiivien kateus taas näyttäytyy rumimmillaan työtaisteluiden aikaan, kun lakossa olevien liittojen työnantajat julkistavat auliisti palkkatilastoja, jotka kertovat kuinka hyväpalkkaisia lakossa olijat todella ovat. Näin synnytetään negatiivisen kateuden tila, joka nopeasti puristaa lakossa olevia kohtaan tunnetun sympatian minimiin.

Tämä strategia toimi loistavasti niin paperiteollisuuden työtaistelujen kuin satamalakonkin yhteydessä, sillä molemmissa lakossa oli selvästi hyvätuloista väkeä.

Julkisuudessa selvittämättä kuitenkin jäi miksi työnantajat olivat näillä aloilla erehtyneet vuosien kuluessa niin hyviä palkkoja maksamaan, sillä jokin syyhän on varmasti aina on siihen miksi joillakin aloilla palkkataso nousee enemmän kuin toisilla.

Molemmissa tapauksissa vastaus on hyvin yksinkertainen; sekä paperiteollisuudessa että satamissa palkkatasot olivat nousseet korkealle, koska työn tuottavuus ja samalla myös työnantajien palkanmaksukyky olivat kasvaneet todella rajusti näillä aloilla. 

Homma on hyvin yksinkertainen; kun niin satamista kuin paperiteollisuudestakin on saneerattu kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja samaan aikaan työn tuottavuus on kasvanut rajusti, on jäljelle jääneille voitu maksaa paremmin.

 

On aivan selvää, että kun sata miestä tekee työt, joihin aikaisemmin tarvittiin tuhat, voidaan näille sadalle myös maksaa paremmin kuin tuhannelle. Jäljelle jääneille annetut palkankorotukset ovat olleet myös keino, jolla työpaikkojen raju karsinta on saatu läpi näillä aloilla ilman suurta kuohuntaa.

Kyse on tietysti myös siitä, että hyvin menestyvillä aloilla on voitu maksaa parempia palkkoja kuin huonosti menestyvillä ja toisaalta loistavasti menestyneet työantajat ovat hyvinä aikoina olleet yksinkertaisesti valmiita maksamaan siitä, että homma hoituu ongelmitta.

 

Kaikilla aloilla ei kuitenkaan ole näin rajua työn tuottavuuden nousua koettu ja tässä on selvä kateuden paikka. Monen on kuitenkin vaikea ymmärtää, että toisen hyvinvoinnin vähentäminen ei mitenkään lisää omaa hyvinvointia. 

Tietysti hyvinvoinnin tunteella on usein hyvin vähän tekemistä todellisen hyvinvoinnin kanssa, sillä kyse on pohjimmiltaan kyse kuitenkin siitä mihin itseään vertaa. Jos ryhmä johon itseään vertaa näyttää voivan paremmin, ei auta mitään, vaikka oma tilanne olisi kuinka hyvä tahansa; kateuspiru iskee.

Yhtä vaikea on ehkä ymmärtää, että vaikkapa metsäalan vientiteollisuuden taannoisten loistavien tuloksien jakaminen edes osittain myös työntekijöille levitti teollisuuden menestyksen luomaa hyvinvointia koko yhteiskuntaan, kun kasvanut palkkapotti lähti kiertoon teollisuus- ja satamapaikkakuntien talouselämään.

Jaakko Wallenius

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Älkää unohtako aurinkoenergiaa

Parhaillaan käydään kovaa vääntöä uusista syöttötariffeista, joiden avulla on tarkoitus tukea erityisesti tuulivoiman käytön yleistymistä. Samalla kannattaisi kuitenkin ehkä keskustella myös sellaisten energiamuotojen tukemisesta, jotka tuotetaan ja kulutetaan kokonaan paikallisesti, mutta jotka eivät tuota sähköä valtakunnan verkkoon myytäväksi asti.

Paikallisesti kerättävää auringon lämpöenergiaa hyödyntävät aurinkolämpökeräimet, ilmalämpöpumput ja maalämpöpumput korvaavat kuitenkin yleensä vastaavan määrän tuontiöljyä ja tuontikivihiiltä. 

 

Niistä ei toki muodostu tuulivoiman tavoin pysyvää bisnestä myllyt omistaville energiayhtiöille. Päinvastoin omalla tontilla tapahtuva aurinkoenergian hyödyntäminen pienentää pysyvästi koko energiataloudessa pyörivää rahamäärää, mutta samalla pienentää merkittävästi myös kansantaloudelle tuontienergiasta koituvaa mittavaa laskua.

Kiinteistön kesäaikaan käyttämän talousveden lämmittävän aurinkolämpökeräimen tai maalämpöpumpun käyttöönotto on kuitenkin hyvin työvaltainen tehtävä. Näiden laitteiden asennus ja huolto tulevat työllistämään melkoisen joukon suomalaisia, vaikka itse laitteiden pääosa olisikin tuulimyllyjen tavoin tuontitavaraa.

 

Omalla tontilla tuotettavan energian hyviä puolia verrattuna vaikkapa tuulivoimaan on tietysti huomaamattomuus. Muutama tuhat maalämpöön tai järvilämpöön siirtyvää kiinteistöä vastaa hyvin yhtä jättimäistä tuulivoimalaa, mutta maalämmön käyttöönotto ei muuta ympäristöä millään näkyvällä tavalla. 

Suoran aurinkolämmön talteen ottavat lämpökeräimet sen sijaan ovat toki usein näkyvissä kiinteistöjen katoilla, mutta niiden aiheuttama esteettinen haitta on kuitenkin aivan eri luokkaa kuin tuulivoimaloiden.

 

Auringon lämmön paikallinen hyödyntäminen ei tietysti korvaa tuulienergiaa, eivätkä ne edes kilpaile keskenään. Päinvastoin niiden kaikkien ja myös paikallisen puuenergian käytön tukeminen voi vallan mainiosti olla osana samaa kokonaisstrategiaa, jonka kokonaistavoitteena on tuontiöljyn ja tuontikivihiilen käytön selkeä vähentäminen. 

Ilmastotavoitteiden lisäksi painopisteen yhä selkeämmin paikalliseen energiaan vähentää myös ympäristön kannalta äärimmäisen vaarallisia kansainvälisiä öljyn merikuljetuksia. 

Kannattaa myös muistaa, että mitä suurempi osa energiasta tuotetaan paikallisesti auringon avulla, sitä suurempi osa kallisarvoisesta ja määrältään hyvin rajallisesta öljystä voidaan säästää tuleville polville sellaisten öljypohjaisten tuotteiden raaka-aineeksi, joita on hyvin vaikea tuottaa muusta kuin öljystä, kun öljy nyt poltetaan nyt surutta savuna taivaalle.

Jaakko Wallenius

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Seniorit yrittämään!

 Käytiin tuossa juuri vaimon kanssa aamiaispöydässä jälleen kuuma keskustelu työurien pidentämisestä. Jäi hieman harmittamaan, että vaimo ehti lähteä töihin ennen kuin keksin oman uuden pienen ehdotukseni siitä kuinka työssäoloaikoja voitaisiin suhteellisen kivuttomasti pidentää, mutta kaikeksi onneksi voin kertoa sen tässä teille!

Ehdimme päästä vaimon kanssa yksimielisyyteen siitä, että ei voi olla vain yhtä keinoa, jolla asiaan pureudutaan. Pitää olla mahdollisimman laaja valikoima mahdollisuuksia ja keinoja, joilla ihmisiä houkuteltaisiin jatkamaan töissä mahdollisimman pitkään.

Pelkkä kylmä koko kansan eläkeiän nostaminen ei ollut meidän kummankaan mielestä se keino, jolla asia pitäisi hoitaa. Ihmisten tilanteet, työt ja jaksaminen vaihtelevat villisti. Osa ihmisistä pystyisi toki kevyesti jatkamaan seitsemänkymppisiksi mielenkiintoisissa ja haastavissa työtehtävissään. Osa kuitenkin raahautuu jo kuusikymppisinä hyvin vastenmielisesti tekemään tympeää työtä, joka ei enää jaksa lainkaan innostaa ja kiinnostaa.

 

Perusongelma tietysti on, että eläkkeitähän ei todellisuudessa makseta omilla eläkemaksuilla etukäteen. Käytännössä niillä rahoitetaan sillä hetkellä jo eläkkeellä olevien eläkkeiden maksu. Meidän täytyy vain luottaa siihen, että lapsemme pystyvät maksamaan aikanaan meidän eläkkeemme.

Kun eliniät nyt venyvät, kasvaa vääjäämättä myös niiden vuosien määrä, jolloin eläkettä nautitaan. Käytännössä yhä pienempi työssä olevien joukko rahoittaa yhä suuremman eläkkeellä olevien joukon eläkkeet. Tämä yhtälö ei voi toimia tietyn rajan jälkeen ja asialle on yksinkertaisesti jossain vaiheessa pakko tehdä jotain.

 

Ehdotin tuossa jo aikaisemmin tällä palstalla uutta osa-aikaeläkejärjestelmää. Siinä ihminen voisi jäädä osa-aikaeläkkeelle vaikkapa vuoden tai kaksi vuotta ennen normaalia eläkeikää, jos hän samalla sitoutuu jatkamaan osa-aikaista työtä kaksi tai neljä vuotta eläkeiän täyttymisen jälkeenkin. 

Tämä järjestelmä lisäisi kokonaistyössäolovuosien määrää, mutta auttaisi työkunnoltaan hieman heikentyneitä jaksamaan työelämässä ja loisi osa-aikaisten pitkäaikaisten sijaisten tarvetta. Nämä osa-aikaisuudet taas voisivat olla opiskelijoille ja nuorille oiva pehmeä tie työelämään. Järjestelmä ei vaikuttaisi eläkkeen karttumiseen.

 

Ongelmaa voidaan hoitaa tietysti joko pidentämällä työuria tai myös lisäämällä valtion tuloja, joilla kasvavat eläkemenot katetaan. Aamulla suihkussa iski sitten mieleen sitten ajatus; jolla voitaisiin pureutua jälkimmäiseen. Keksin ratkaisulleni jo keksin hienon nimenkin: senioriyrittäjä. 

Tässä järjestelmässä yli 63-vuotias voisi perustaa uudentyyppisen senioriyrittäjän toiminimen, jolla olisi hieman erilainen säännöstö ja erityisesti verokohtelu kuin tavallisella yrittäjällä. 

 

Senioriyrittäjä saisi edelleen perustoimeentulonsa eläkkeestä; pysyvä eläke poistaisi yrittäjäriskiä ja lisäisi radikaalisti järjestelmän kiinnostavuutta. Kun kaikki tienattava raha olisi extratuloa, voitaisiin sitä kuitenkin verottaa selvästi kovemmalla kädellä kuin perustuloa. Samalla kuitenkin poistettaisiin kokonaan tulorajat, joiden jälkeen lisätulo alkaisi vaikuttaa eläkkeeseen ja senioriyrittäjäksi hyväksyttäisiin myös ihminen, jolla on vain yksi tulolähde.

Perusajatukseni on, että hyvin monille ihmisille on kertynyt pitkän työuran aikana tietoja ja taitoja, jotka menevät yritysten ja yhteiskunnan kannalta hukkaan, kun nykyisin yhä useammin vielä hyvinkin työkykyinen ihminen siirtyy eläkkeelle. 

 

Visiossani senioriyrittäjyyden säännöissä kuitenkin kiellettäisiin ehdottomasti kaikki päivittäisiin työaikoihin sidottu työnteko. Senioriyrittäjien tekemien asioiden tulisi aina olla ilman päivittäistä minuuttiaikataulua tehtäviä asioita ja säännön loukkaaminen johtaisi heti senioryrittäjän aseman menettämiseen. 

Senioriyrittäjäksi lähtevä ihminen siis vapautuisi läsnäolopakkojen ja päivittäisten aikataulujen orjuudesta. Yrityksissä, kunnissa ja laitoksissa on kuitenkin valtavasti asioita ja tehtäviä, joita voidaan tehdä ilman kelloon sidottuja läsnäoloaikojakin. 

Yrityksestä itsestään tulevaa senioriyrittäjää ei tarvitsisi opastaa, perehdyttää tai usein juuri valvoakaan ja hän olisi motivoitunut ja pätevä tekemään juuri niitä asioita, joista hänelle maksetaan suoritus- ja projektiperusteisesti. 

 

Jaakko Wallenius

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Vippaa mulle viitonen - maksan 25 takaisin....

 On aina arveluttavaa, jos bisnes perustuu asiakkaiden tietämättömyyden, laiskuuden ja välinpitämättömyyden hyväksikäyttöön. Juuri tällainen elämänalue on pikavippibisnes, joka on viime vuosina paisunut selvästi.

Talouselämä-lehden tuoreessa vertailussa tämän alan huippu oli firma, joka peri antamastaan 50 euron pikkuvipistä 2 547 prosentin todellista vuosikorkoa. Jos matikkapääni nyt pysyy kuosissa, niin tämä korko kai merkitsee, että jos lainaan heiltä 50 euroa vuodeksi, joudun maksamaan takaisin 12 735 euroa!
Toki nämä vipit otetaan vain korkeintaan muutamiksi viikoiksi, mutta mielestäni laskelma panee todella miettimään asiaa.

Tietysti kyse on siitäkin, että nämä firmat ottavat valtavia riskejä lainatessaan rahaa mitenkään asiaa selvittämättä aivan tuikituntemattomille sattumanvaraisille ihmisille.
Tilanne on hieman sama kuin menisin tien Lohjan torille kyselemään perjantai-iltana satunnaisilta vastaantulijoilta haluaisivatko he satasen lainaksi; rajujen luottotappioiden syntyminen on aivan varmaa.
Huimien korkojen ja käsittelypalkkioiden avulla huolettoman luotonannon aiheuttamat luottoriskit kuitenkin maksatetaan muilla asiakkailla, eikä luottoriskin laukeaminen vaikkapa jopa puolessa lainoista haittaa mitään, kun toinen puoli vain maksaa huimat korot ja kulut.

Asian surullinen puoli on kuitenkin se, että merkittävä osa näistä pienessä nousuhumalassa ja kaveriporukan yllyttäminä otetuista pikkuvipeistä päätyy kuitenkin perintään. Silloin alunperinkin idioottimaisen kallis raha muuttuu aivan absurdilla tavalla kalliiksi, kun perintäfirma iskee päälle omat ällistyttävät kulunsa.
Viidenkympin vippi onkin äkkiä tässä vaiheessa takaisin maksettaessa jo satasia, johon nuoren rahat eivät missään tapauksessa riitä. Helposti tässä vaiheessa nousee myös tunne hyvin perusteltu tunne vahvasta epäoikeudenmukaisuudesta, kun nuori ei koe summan paisumista perustelluksi ja perintälaskukin jää maksamatta.

Jos mahdollista, niin vielä surullisempi vaihe koittaa seuraavaksi, kun tuo pienissä siidereissä otettu pikkuvippi johtaakin siihen, ettei nuori saa opintolainaa, ei voi avata normaalia kännykkäliittymää ja saa vakuutuksen vain etukäteen maksamalla eli nuori menettää luottokelpoisuutensa moneksi vuodeksi.
Onnistuneet perinnät tuovat vippifirmalla kivaa ylimääräistä katetta, sillä perinnän onnistumisen varaan yritys ole voinut mitään laskea alunperinkään. Vanhemmathan nämä viulut sitten useimmiten maksavat, koska he haluavat pelastaa lyhytnäköisen jälkikasvunsa luottokelvottomuuden kurimuksesta.

Olen sitä mieltä, että tähän moraalittomaan, lyhytnäköiseen ja ahneeseen bisnekseen pitäisi tarttua aivan toisella tavalla kuin nyt on tehty. Nythän on esimerkiksi rajoitettu kellonaikoja, jolloin lainan voi ottaa, jotta ainakin kovimmassa kännissä otetut lainat jäisivät pois.
Itse olisi kuitenkin valmis asettamaan lainsäädännössä tiukat rajat sille todelliselle vuosikorolle, jonka mistään vipistä voi periä. Tärkeintä olisi kuitenkin asettaa tarkat rajat kuluille, jotka luotosta voi periä, sillä sieltähän se todellinen vuosikorko juuri kertyy.
Kun nämä rajat asetettaisiin järkevällä ja inhimillisesti hyväksyttävälle tasolle, loppuisi pian koko sairas ja ahne pikavippibisnes nykymuodossaan. Silloinhan maksamatta jääneitä luottoja ei voisi enää maksattaa muilla luotonottajilla, vaan luotonantaja joutuisi todella harkitsemaan jokaisen luoton todellisen luottoriskin erikseen.

 

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Teoriaa käytännössä

Teoriassa jokainen yrittäjä tietää, että hänen tuotteillaan ei ole kysyntää, jos hänellä ei ole ostovoimaista asiakaskuntaa, eikä hänellä ole ostovoimaista asiakaskuntaa, jos yritykset eivät maksa työntekijöilleen riittävästi palkkaa.

Teoriassa jokainen yksityisen yrityksen työntekijä tietää, että hänellä ei ole pitkän päälle työpaikkaa, jos hänelle palkan maksava yritys ei pysty toimimaan kannattavasti.

Käytännössä jokainen yritys pyrkii maksamaan omille työntekijöilleen niin vähän palkkaa kuin on mahdollista.

Käytännössä jokainen työntekijä pyrkii saamaan omasta työstään niin suuren korvauksen kuin mahdollista.

 

Tämä on tietysti se paradoksi, joka tekee markkinataloudesta niin jännittävän paikan elää. Toisaalta työntekijöillä ja työnantajilla on vahva yhteinen intressi, sillä hyvinvointia sekä työnantajalle että työntekijälle tuottava systeemi on molempien itsekkäänkin edun mukainen.

Toisaalta tämä teoria unohtuu heti, kun siirrytään yksittäisen yrityksen tasolle, sillä silloin astuu peliin mukaan pääoman ja työn suora kilpailutilanne. Molemmat kun aina kilpailevat yrityksen tuottaman lisäarvon jakamisesta ja pyrkivät maksimoimaan oman osuutensa siitä.

Juhlapuheissa työntekijät ovat aina yrityksen tärkein voimavara, niin kuin he tietysti todellisuudessa aina ovatkin, sillä ilman työntekijöitä ei yritystoiminta voi koskaan kasvaa yhden miehen puuhastelua kummallisemmaksi.

Todellista päätösvaltaa yrityksissä käyttävät kuitenkin pääoman edustajat, jotka hyvin luontevasti antavat työntekijöille vain sen osuuden yrityksen tuottamasta lisäarvosta, joka on pakko antaa. Työntekijöillä puolestaan ei ole muita keinoja kuin lakkoase painostaa pääomaa tinkimään omasta osuudestaan.

 

Tämä työn ja pääoman kilpailu toimii kuitenkin melko kitkattomasti hyvien aikojen aikana, kun yrityksen tuottamasta kasvavasta lisäarvosta riittää uutta jaettavaa myös työntekijöille, vaikka pääoman suhteellinen osuus tuloksesta samalla kasvaisikin.

Taantuman tullessa tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti. Kun yrityksen liikevaihto putoaa, supistetaan ensimmäiseksi työvoimakuluja, mikä on tietysti täysin luonnollista, kun työn määrä yrityksessä vähenee.

On kuitenkin äärettömän luonnollista, että työntekijäpuolen on vaikea ymmärtää, jos pääoman tuotto-odotus ei jousta lainkaan edes hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Tällainen tilanne johtaa nopeasti asenteiden lukkiutumiseen.

 

Työnantajan voi toisaalta olla hyvin vaikea ymmärtää miksi työntekijät eivät tunne solidaarisuutta heitä kohtaan hyvin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. 

Solidaarisuuden puute on kuitenkin hyvin ymmärrettävää ainakin niissä yrityksissä, joissa ei ole hyvinä aikoina jaettu hyvää tulosta työntekijöille ja huonoina aikoina työntekijät ovat ainoa osapuoli, joka joutuu joustamaan. 

On todellakin yrityksiä, joissa yritysten pääomalle ulos jaettava tulos on pysynyt hyvänä työntekijöihin riittävän nopeasti kohdistettujen säästötoimien ansiosta.

 

Mikään yritys ei tietysti voi toimia tappiolla, mutta kysymys onkin myös ihan vanhanaikaisesta reiluudesta. Ihmisyksilöt kuitenkin tekevät päätöksiä oman lähikokemuksen perusteella, eivätkä he suinkaan ajattele kansantalouden kokonaisetua. 

Jos koko säästö haetaan työvoiman osuudesta, eikä pääoma pysty tinkimään tuotto-odotuksistaan edes ilmiselvässä kriisitilanteessa, voi käydä niin, että tilanne helposti kärjistyy avoimiksi konflikteiksi. Niin voi käydä, vaikka konfliktin osanottajat hyvin teoriassa tietäisivät, että konflikti juuri nyt voi olla koko kansantalouden kannalta hyvinkin turmiollinen asia.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Kaikki konstit käyttöön nuorisotyöttömyyden torjunnassa

 Kun työttömyys hipoo kymmenen prosentin haamurajaa on varmasti aika ottaa kaikki keinot käyttöön.

Pahiten työttömyys uhkaa nyt sellaisia nuoria, joilla ei ole työkokemusta, eikä luontevaa sidettä yrityksiin esimerkiksi sukulaisuuden tai harrastusten kautta.

Pitkään työelämässä olleet irtisanonut eivät pitkällä tähtäimellä ole yhteiskunnan kannalta yleensä lopulta lainkaan samanlainen ongelma kuin ilman ensimmäistäkään työpaikkaa jäävät nuoret.

Ansiosidonnan työttömyystuki takaa useimmille työelämästä työttömäksi jääville edes jonkinlaisen elintason. Toisaalta työttömyys jää työelämään ja ansiotulojen tuomaan elintasoon jo tottuneelle ihmiselle yleensä kuitenkin vain välivaiheeksi elämässä.

Jos kuitenkin nuori jää alunperinkin ilman minkäänlaista suhdetta työelämään siinä vaiheessa, kun hänen pitäisi vasta opetella omaehtoisen elämisen malleja, voi syntyä pysyviä vahinkoja, joiden korjaaminen voi olla myöhemmin hyvin vaikeaa.

Siksi käytettävissä olevat paukut pitäisi suunnata nimenomaan nuorten työllistämiseen.

Tässä tilanteessa voisi ottaa esimerkiksi Järvenpään seudulla viime syksystä asti kokeillun Duuni Buumi -kampanjan käyttöön myös muualla.

Duuni Buumissa yritykset voivat ottaa nuoria lyhennetyllä työajalla harjoittelemaan niin, ettei siitä koidu yritykselle muita kustannuksia kuin nuoren ohjaamisen käytetty aika ja vaiva. Nuori taas useimmiten saa työttömyyskorvauksen verran ansiota.

Nuori hyötyy järjestelmästä monella tavalla. Nuori pysyy säännöllisten aikataulujen piirissä, mutta järjestelmässä yleisesti käytetty kuuden tunnin työaika on myös pehmeä lasku työelämän vaatimuksiin.

Toisaalta nuori luo samalla yrityksiin kullanarvoisia suhteita, joista voi olla valtavasti apua, kun yritykset laman helpottaessa taas alkavat rekrytoida. Yrityksessä jo tunnetut ja yritystä tuntevat nuoret ovat silloin varmasti etulyöntiasemassa.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Vippaskonsteja ja porsaanreikiä

 

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Osa-aikainen ratkaisu

 

Me olemme juuri nyt omituisessa tilanteessa. Toisaalta työuria pitäisi ehdottomasti pidentää, jotta eläkkeille ja muille yhteiskunnan palveluille saataisiin maksajat myös tulevaisuudessa. Toisaalta työttömänä nyt kituva nuoriso työllistyy sitä heikommin mitä kauemmin vanhukset roikkuvat mukana työelämässä.
Olen kuitenkin miettinyt, että tähän vaikeaa yhtälöön voisi olla ratkaisu, joka voisi auttaa molempien tavoitteiden saavuttamisessa yhtä aikaa.
Ajattelin nimittäin esittää osa-aikaeläkejärjestelmän rajua uudistamista niin, että se palvelisi juuri tätä tarkoitusta.

Käytännössä esitän lyhyesti seuraavaa: luodaan osa-aikaeläkejärjestelmä, jossa ihminen voi jäädä puolipäivä-eläkkeelle pari vuotta normaalia aikaisemmin, jos hän samalla sitoutuu jatkamaan osa-aikaisena työskentelyä myös kolme tai neljä vuotta normaalin eläkeiän täyttymisen jälkeen. Järjestelmään sitoutunut pääsisi siitä irti vain pätevällä lääkärintodistuksella.
Tässä järjestelmässä ihmisen työuransa aikana tekemien kokonaistyövuosien määrä kasvaisi, mutta viimeiset työvuodet olisivat pienemmän stressin kautta ja itselle ja lastenlapsillekin jäisi aikaa aivan eri tavalla kuin ennen.
Eläkekertymä pitäisi tietysti taata samaksi kuin normaaliaikaan eläkkeelle jääville, jotta järjestelmä todella kiinnostaisi eläkettä odottelevia. Oikein pitkään eläkeiän jälkeen osa-aikaisella töissä sinnittelevät voitaisiin myös palkita normaalia kovemmilla eläkkeillä.

Miten tämä sitten auttaisi nuorisotyöttömiä? Jos järjestelmä yleistyisi, niin yrityksiin, kuntiin ja valtion laitoksiin syntyisi runsaasti erilaisia nykyistä pitkäaikaisempia puolipäiväisiä työtehtäviä ja vakansseja, jotka samalla toimisivat loistavasti nuorille pehmeänä laskuna työelämän vuosi vuodelta koventuneisiin vaatimuksiin.
Joka työpaikalla ja joka työtehtävään ei töiden jakaminen tietysti sovi, mutta ei tarvitsekaan. Kansantalouden kannalta riittäisi kun olisi merkittävä määrä työpaikkoja ja työtehtäviä, joissa homma onnistuisi.

Järjestelmä auttaisi eniten kaikilla niillä aloilla, joilla työelämän vaatimukset ovat koko ajan tiukentuneet. On vahva tunne, että ihmiset hakeutuvat eläkkeelle yksinkertaisesti siksi, että he eivät enää jaksa puristaa vuosi vuodelta enemmän itsestään, kun mieli tekisi päinvastoin jo hieman hidastaa.
Pidennetyllä osa-aikaisella järjestelmällä saataisiin ihmisistä puristettua niitä yhteiskunnan kaipaamia lisävuosia, mutta selvästi inhimillisemmin kuin vain nostamalla eläkeikää. Jälkimmäinen vaihtoehto voi kuitenkin lopulta johtaa myös selkävaivojen, uupumukseen ja ylipäätään sairaseläkkeiden roimaan kasvuun.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Turvaverkko pelastaa

 Olen viime aikoina ollut aika tavalla ymmälläni. Teollisia työpaikkoja on Lohjan seudulta hävinnyt viimeisen parin vuoden aikana satamäärin, mutta se ei ole näkynyt oikeastaan missään. 

Arvoitus syvenee, kun miettii, että koko vientiteollisuuden tuotannosta hävisi taantuman myötä usein jopa kolmannes lähes hetkessä, mutta silti kotimainen kysyntä on pysynyt lähes entisellään, kuntien verotulot ovat vielä kohtuullisella tasolla, eivätkä paikalliset kiinteistövälittäjät sano vielä juuri kohdanneensa työttömyydestä aiheutuneita asuntojen pakkomyyntejäkään.

 

Olisiko kuitenkin niin, että mitään arvoitusta ei olekaan. Olisiko vain niin, että sosiaalinen turvajärjestelmämme on myös kotimarkkinoihin turvaavan talouselämän osan viimeisenä tukena ja turvana. 

Tilapäinen työttömyys ei enää merkitsekään välitöntä taloudellista perikatoa kuten vielä vaikkapa 30-luvun suuren laman aikana tapahtui, kun ansiosidonnainen työttömyysturva ja myös todellinen mahdollisuus neuvotella ja sopia lainan maksuista pankin kanssa antavat  mahdollisuuden jatkaa elämistä kohtuullisissa puitteissa.

Työttömäksi joutuvat joutuu toki sopeuttamaan talouttaan monin rajustikin, kun käteen jäävä rahamäärä putoaa selvästi. Maailma ei kuitenkaan enää kokonaan romahda irtisanomisajan päättyessä.

 

Olisiko niin, että 30-luvun lama oli niin syvä kuin se oli juuri sosiaalisten turvaverkkojen puuttumiseksi vuoksi. Työttömyys merkitsi silloin elintason ja samalla myös kulutuksen täydellistä romahtamista.

Massatyöttömyys merkitsi siis massiivista ja nopeaa kysynnän pudotusta ja tämä kierre ruokki itseään koko ajan kiihtyen. Lainoistakaan ei silloin juuri neuvoteltu, vaan tilapäinenkin maksukyvyttömyys vei helposti maat ja mannut vasaran alle.

Nyt kehittynyt sosiaaliturva ja pankkien joustokyky estävät tai ainakin ratkaisevasti hidastaa tällaisen itseään ruokkivan kurjistumiskierteen syntymistä. 

Järjestelmä antaa ainakin aikaa talouselämän toipumiseen, mutta aikapommi toki tikittää koko ajan taustalla. Ansiosidonnaisen päivärahan 500 päivän takaraja häämöttää kuitenkin tulevaisuudessa. Pankkienkin kärsivällisyys loppuu jossain vaiheessa ja lyhennykset on joskus taas voitava aloittaa.

 

Uusia työpaikkoja pitäisi kohta jälleen syntyä, vaikka suurten ikäluokkien eläköityminen vähentääkin paineita selvästi. Itse asiassa saattaa olla niin, että monien nyt laman varjolla lopetettujen teollisuusyritysten pitäminen täysmiehitettynä olisi saattanut olla jo puolen vuosikymmenen päästä hyvinkin ongelmallista ilman massiivista työvoiman maahantuontia.

Joka tapauksessa voi jo sanoa, että maassamme tehty iso investointi kattavaan työttömyysturvaan tuottaa juuri nyt hyvää tulosta. 

 

Jaakko Wallenius

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Ajattele suuresti!

Liikkeenjohdon maailma on täynnä toinen toistaan älyttömämpiä hokemia, mutta joissakin on vinhaa perääkin. Eräs tällainen lentävä sanonta on: ”Think big”, joka voisi kääntyä vaikkapa, että ”Ajattele suuresti”. 

Ensinnäkään ajatteleminen ei maksa mitään, eivätkä suuret ajatukset maksa siis yhtään sen enempää kuin pienetkään. Tärkeintä kuitenkin on, että moderni tietotekniikka on jo murtanut paikallisuuden rajoja jo pitkään. Monessa asiassa ei enää ole pakko ajatella vain kotikylää, vaan tähtäin voidaan usein asettaa jo itse asiassa mihin vain.

 

Varsinkin tietotekniikassa kylien väliset rajat ovat kadonneet jo kauan sitten. Kun lohjalaisyrityksessä kehitetään hyvä ajanvaraussysteemi siskon kampaamolle, ei ole mitään syytä miksi samaa ajanvaraussysteemiä ei voisi tarjota myös rovaniemeläiselle kampaamolle. 

Asiakkaan kannaltahan on aivan sama onko systeemiä ylläpitävä palvelin Lohjalla vai Rovaniemellä ja asiakastuki hoituu joka tapauksessa puhelimitse.

Yksin Lohjalla itse asiassa on jo useampikin tietotekniikka-alan yritys, jotka jo etsivät valtakunnallisia markkinoita tuotteilleen.

 

Vaan miksi pysähtyä tähän? Ruotsissa, Sveitsissä tai Hollannissa on aivan samanlaisia kampaamoita, joihin tulee menossa olevan sukupolvenvaihdoksen myötä yrittäjiä, jotka ovat tottuneet hoitamaan asioita tietokoneella.

Virtuaalihahmoja kauppaava Habbo Hotell on mainio esimerkki puhtaasti kotimaisesta ideasta, josta on jalostunut kansainvälinen menestystarina, kun yrityksen vetäjät ovat vain aikanaan uskaltaneet ajatella suuresti.

 

Toki ulkomaille meneminen ei ole helppoa, kielimuuri sekä yrityskulttuurien ja lainsäädännön erot rassaavat rajusti jokaista Suomen rajojen yli lähtevää. 

Englannin kielestä on kuitenkin jo muodostunut todellinen lingua franca, jolla selviää ainakin tietotekniikan alalla missä vain ja tätä kieltä Suomessa jo osataan. Toisaalta EU ja erityisesti yhteinen valuutta ovat tasoittaneet valtavasti kynnystä rajojen ylittämisessä.

 

Henkinen kynnys ei kuitenkaan ole välttämättä alentunut samassa suhteessa. Vientimarkkinoille lähteminen vaatii kuitenkin valtavasti uuden opettelemista, eikä usko omaan osaamiseen välttämättä riitä kansainvälisellä tasolla. 

Aina ei ehkä muisteta, että aivan kaikki ulkomaalaiset ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin me. Heillä on aivan samanlaisia heikkouksia ja vahvuuksia kuin meillä ja ihmiset ovat pohjimmaltaan hyvin samanlaisia kaikkialla.

Ainakin tietotekniikan osaamisensa taso voi tosin nykyisin monissa maissa olla itse asiassa jopa selvästi alhaisempi kuin meillä. Tuikitavallinen suomalainen osaaja voikin olla jossakin maassa jo huippuosaaja.

Ongelma onkin tällä hetkellä enemmänkin motivaation ja uskalluksen tasolla. Rohkeille vientimarkkinoille lähtijöille on tarjolla yllättävän paljon konkreettista aineellistakin tukea, kun vain asioita lähtee rohkeasti selvittämään.

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Halolla vauhtia talouteen

Olen viime aikoina mietiskellyt paljonkin sitä miten nykyinen elintasomme pystytään ylläpitämään myös tulevaisuudessa. Tuotannollinen työ siirtyy edelleen koko ajan maamme rajojen ulkopuolelle ja erityisesti vientitulojen kehrännyttä paperiteollisuutta ajetaan vauhdilla alas, eikä uusia kasvavia vientialoja juuri näy.  Voimmeko me todella elää myymällä halkoja toisillemme, kuten vanhassa sanonnassa sanotaan?

Tuo sanonta on todellakin mitä ajankohtaisin sillä nimenomaan väitän, että juuri noissa haloissa voi olla tulevaisuutemme!

Ensinnäkin täytyy muistaa, että mitä vähemmän tuo, sitä vähemmän täytyy viedäkin, jotta maan talous pysyy tasapainossa. 

Paperiteollisuuden alasajon myötä vapautuu muuhun käyttöön tuntuva määrä metsiemme vuosikasvua, joka voidaan helposti ja pienin investoinnein valjastaa energian tuotantoon. Jos koko paperinteosta vapautuva puumäärä käytetään korvaamaan vastaava määrä tuontienergiaa, ei kauppataseeseen välttämättä tule kummoistakaan lommoa, vaikka paperitehtaita suljettaisiin enemmänkin.

Energiapuun korjuu, toimitus jalostukseen ja edelleen polttoon on väistämättä aina työvoimavaltaista puuhaa aivan eri tavalla kuin öljybisnes. Jokainen öljyn sijaan poltettu kiintokuutiometri tuottaa puun myyntituloja kotimaisille metsänomistajille, kohentaa kotimaista työllisyyttä ja samalla vähentää tarvetta viedä tavaraa, jolla puulla korvattava tuontienergia on maksettu.

Puu on myös lähienergiaa, sillä energiapuuta ei tarvitse kuljetella pitkin valtakuntaa, vaan polttoaine voidaan kerätä jopa muutaman kilometrin säteellä lopullisesta käyttökohteesta. 

Öljyä kuljetellaan lähes pääsääntöisesti tuhansia kilometrejä ja nimenomaan tuo kuljetus aiheuttaa pahempia kertatuohoa aiheuttavia ympäristöriskejä kuin mikään muu energiantuotantotapa on koskaan aiheuttanut.

Kun puun energiakäytössä saadaan todellinen iso vaihde silmään, laskevat väistämättä myös yksikkökohtaiset kustannukset kun tuotannon ja jalostuksen tehokkuus kasvaa ja puusta tulee yhä kilpailukykyisempi energianlähde. 

Sopivat verohelpotukset puupohjaiselle energiataloudelle ja rangaistusverot fossiilisille polttoaineille vielä ehkä kivasti vauhdittaisivat todellisen kotimaisen energiasektorin syntymistä. Tosin veikkaan, että jo menossa oleva kehitys saa vauhtia ilman niitäkin.

Puu on myös ilmastonmuutosneutraali polttoaine, sillä uuden puun kasvu sitoo saman määrän hiilidioksidia kuin sen poltossa vapautuu ja energian kuljetusmatkojen radikaali lyhentyminen vähentää niistä aiheutivia päästöjä ratkaisevalla tavalla. Öljyn tuotannossa muuten joudutaan koko ajan polttamaan suuria määriä sivutuotteena syntyviä kaasuja, joita ei välttämättä aina muisteta edes lasketa mukaan taseisiin.

Suomi on todellakin vihreän kullan maa, eikä paperiteollisuuden alamäki muuta sitä tosiasiaa, että metsämme edelleen kasvavat merkittävällä summalla lisäarvoa joka ainoa minuutti. Kansantalouden kannalta on lopulta lähes samantekevää hyödynnetäänkö tuo lisäarvo pääomavaltaisessa ja suhdanteille alttiissa vientiteollisuudessa vai työvoimavaltaisessa ja selvästi vähemmän suhdanneherkässä tuontia korvaavassa paikallisessa tuotannossa. 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Hyvästi sunnuntaisulkemus

Vanhan tutun poismeno riipaisee aina, vaikka ei koskaan olisi oikein ollut sen kanssa välilöissäkään. Ikävä voi tulla varsinkin jos tuon puolitutun hullunkuriset toilailut ovat kuitenkin pitkään antaneet puheenaihetta ja puuhaakin pitkinä talvi-iltoina.

Puhun tietysti kauppojen sunnuntaisulkemuksen päättymisestä. Tuosta asiasta on tainnut tulla tälläkin palstalle taitettua peistä muutaman palstametrin verran. 

Järkeeni ei vain ole koskaan mahtunut miksi ruokakauppoja pitäisi pitää yksi päivä viikossa kiinni, vaikka sanomalehtiä saa tehdä joka ainoa päivä, viinaa saa vapaasti myydä kapakissa sunnuntaisinkin yömyöhään ja itse asiassa ihan samaa ruokaakin on saanut myydä vapaasti, jos on vain keksinyt nimittää kauppaansa huoltoasemaksi.

Sunnuntaisulkemuksen murentaminen askel askeleelta, sunnuntai sunnuntailta tuotti toisaalta suorastaan riemastuttavan hauskoja tuloksia. 

Hauskaa riitti vaikkapa kun kauppoja innostuttiin pienentämään 399 neliön suuruisiksi, jotta maaginen (ja tietysti aivan hatusta tempaistu) 400 neliön raja alittuisi ja himoittua sunnuntaikauppaa pääsisi sittenkin tekemään.

 

Edelleenkään toki kenenkään ei ole pakko mennä kauppaan sunnuntaisin ja jos tarpeeksi moni jää kotiin, eivät kaupat ole sunnuntaisin avoinna, kun aukiolo ei vain kannata. 

Nyt valtio toisaalta ei enää määrää, että kaikkien on jäätävä kotiin, koska osa ihmisistä ei halua muidenkaan ihmisten käyvän sunnuntaisin kaupassa.

Käytäntö on jo osoittanut, että kaikkien kauppojen ei suinkaan kannata aina olla sunnuntaisin avoinna. Nyt kauppiaat voivat itse mitata sen milloin väkeä kannattaa ottaa kalliilla tuplapalkalla sunnuntaikauppaa tekemään.

 

Sunnuntaisulkemuksen kannattajat ovat kehitelleet teoriaa siitä kuinka liikenteen päästöt kasvavat sunnuntaikaupan myötä. On kuitenkin vaikea nähdä miten sunnuntainen kauppareissu kuluttaisi polttoainetta yhtään sen enempää kuin lauantain tai maanantainkaan kaupassa käynti, jotka kuitenkin todennäköisesti vain korvataan sunnuntain kauppareissulla.

Totta on, että kaupan kokonaismyyntikään ei sunnuntaikaupan vapautumisen myötä juuri kasva, sillä asiointi vain todennäköisesti tasoittuu eri päiville. 

Jatkossa suomalaisilla vain on entistä suurempi vapaus aivan itse päättää milloin lähtee kauppaan, eikä tuota päätöstä ole tehty suomalaisten puolesta Helsingissä talossa, jossa on paljon pylväitä edessä.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Ällös yli päästä perhanaa

Näin vanhemmiten näyttää aamun lehden ääressä yhä useammin jutuista löytyvän huomautettavaa ja jutuissa kerrottavat asiatkin näyttävät yhä useammin menevän päin prinkkalaa. Aina joskus kuitenkin osuu silmiin uutinen, joka saa silmät säihkymään ja veren virtaamaan jälleen vilkkaammin ja elämänuskoisemmin.
Tällainen harvinainen hetki koitti tässä männä viikolla, kun ministeri Mauri ”Tukka” Pekkarinen julisti lehdessä, ettei sähkön runkoverkkoyhtiö Fingridin anneta vajota ulkomaisten sijoittajien käsiin.

Oli siinä ja siinä, että en noussut siinä aamukahvipöydässä seisaallaan taputtamaan päättäjiemme suoraselkäisyydelle.
Typerintä mitä suomalaiset voisivat tehdä olisi nimittäin antaa sähkön runkoverkon kaltaisen kansallisen perustoiminnon ajautua omistajille, joita kiinnostaisi vain sen ihan viimeisenkin voittosentin puristaminen asiakkailta.
Kuten kaikki hyvin tiedämme, ovat sähkön loppukäyttäjät eli sinä ja minä viime kädessä se taho, joka maksaa sähkön siirtokulut ihan vihon viimeistä senttiä myöten.

Pekkarisen mukaan valtio tavoittelee nyt 51 prosentin omistusosuutta Fingridistä. Tällä omistusosuudella valtion pitäisi myös pystyä takaamaan, ettei Fingridistä tehdä koskaan sijoittajien rahasampoa, vaan yritys tyytyy perimään kohtuullisen ja riittävän korvauksen suurten sähkömäärien siirrosta.
Ajatus on oikeansuuntainen, mutta riittämätön. Olen nimittäin jo kauan ollut sitä mieltä, että koko sähkön siirto ja jakelu pitäisi siirtää kaupallisten toimijoiden käsistä vaikkapa sähköasiakkaiden itsensä yhdessä omistaman keskinäisen yhtiön käsiin.

Tällöin sähkönsiirron kustannukset varmasti saataisiin aivan uudelle kantille. Siirtohinnoista päättämässä kun olisivatkin silloin tahot, joita kiinnostaisi vain hyvin ja kitkatta toimivan sähkönsiirron varmistaminen mahdollisimman edullisesti.
Sähkönsiirron hinnoittelussa voisi oikeasti näkyä, jos yrityksen johdon toiminnan päämotiivina ei enää ehkä olisikaan omien bonuksien ja osakepalkkioiden maksimoiminen.

Tiedän toki, että tämä on pelkkää haihattelua ja päiväunelmaa. Ajatus vain tulee aina mieleen, kun erehtyy tutkimaan sähkölaskuja. Niiden mukaanhan varsinainen energian tuottaminen ja sen siirtäminen asiakkaalle ovat jo yhtä kalliita asioita, eikä tämä oikein istu maalaisjärkeen.
Korvaan kuiskuttelee jopa piru joka kuiskii, että sähköyhtiöt olisivat siirtäneet sähkön kilpailun ulkopuolella kokonaan ja lopullisesti oleviin sähkön siirtohintoihin niitä tuotto-odotuksia, jotka ovat jääneet kiivaasti kilpaillulla energiapuolella saamatta.

Mene ja tiedä; nykyisen lainsäädännönhän pitäisi taata, että näin ei tapahdu. Väitän kuitenkin, että täydellinen läpinäkyvyys on tässä asiassa aika vaikea tavoite, kun sama yhtiö sekä myy vapailla markkinoilla energiaa että sitten jakelee sitä kokonaan kilpailun ulkopuolella olevilla suljetuilla markkinoilla.

 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Kolmas pyörä tarvitaan

Elävä elämä on opettanut, että todellinen toimiva kilpailu vaatii enemmän kuin kaksi toimijaa. Kahden kilpailijan kun on aivan liian helppo vain jäädä peesaamaan toista ja lopulta asettua molempia miellyttävälle mukavuustasolle.
Vasta kolmas kilpailija tuo mukaan epävarmuuden ja todellisen taistelun markkinaosuuksista, josta kuluttajat aina hyötyvät palvelujen kehittämisenä ja myös alentuvina kustannuksina, kun kilpailijat eivät voi jäädä laakereilleen lepäämään ja tekemään asioita niin kuin aina ennenkin.
Etenkin matkapuhelinpuolella tämä kolmannen pyörän tulo markkinoille mullisti aikoinaan koko homman kuluttajien hyödyksi. Epäilen vahvasti, että jos kaksi suurta operaattoria hallitsisivat kenttää edelleen duopolina, olisivat matkapuhelinlaskumme edelleen aivan toista luokkaa kuin nyt.

Toisaalta kun kilpailu panee kilpailijat kehittämään toimintaansa ja tuotteitaan ja tuotteiden ja palveluiden suhteellinen hintataso putoaa, syntyy aivan uusia ja entistä laajempia markkinoita, joita ei ilman tätä trimmausta olisi ehkä koskaan syntynyt.
Todellisuudessa myös yritykset itse siis usein hyötyvät kilpailusta aivan yhtä paljon kuin kuluttajat, vaikka kilpailun tulo alalle voidaankin aluksi kokea uhkaavaksi ja ahdistavaksi.

Tätä taustaa vasten pelkään jo tilannetta, jossa S-ryhmä ja K-ryhmä pääsisivät kahdestaan päättämään mitä suomalaiset seuraavana päivänä syövät ja mihin hintaan.
Käytännön duopolin syntymiseen ei vaadita hämäriä lehmänkauppoja savuisissa takahuoneissa, vaan se syntyy aivan huomaamatta jo siitä, että yhden kilpailijan toimintaan on aivan liian helppo sopeutua.
Ilman erityisiä päätöksiä syntyvä molempia osapuolia hyödyttävä kilpailun hellittäminen vain tuppaa syntymään aivan liian helposti itsekseen tilanteessa, jossa osapuolia on vain kaksi. Kolmas toimija synnyttää väistämättä jo aivan uutta dynamiikkaa.

Kuluttajat toki asian loppukädessä päättävät. Jos kolmannet toimijat eivät pysty kehittämään sellaisia kustannustehokkaita konsepteja, jotka vetoavat oikeasti kuluttajien laajaan massaan, on käytännön duopoliin syntyminen edessä päivittäistavarakaupassa.
Tässä asiassa ei auta vaikka sata pakinoitsijaa vetoaisi tuhannessa pakinassa kilpailun puolesta, sillä vain kuluttajan käytännön ostosmarkkojen suunta lopulta ratkaisee mitä hommassa käy.

Aivan samalla tavalla meillä ei olisi super- ja hypermarketteja, jos kuluttajat eivät niissä haluaisi käydä. Jos supermarket-konsepti ei olisi aikoinaan tuonut kuluttajalle uutta selvää lisäarvoa, olisi ensimmäisetkin supermarketit jo aikaa sitten muutettu skeittihalleiksi ja me kaikki kävisimme edelleen kivijalkamyymälöissä.
Nyt alueellisen ja valtakunnallisen päätöksenteon edut esimerkillisellä tavalla yhdistänyt S-ryhmä ja kauppiasvetoisuuden avulla ponnistava K-ryhmä ovat onnistuneet vakuuttamaan kuluttajat.
Niiden kanssa pystyy kuitenkin aivan varmasti kilpailemaan tulevaisuudessakin, mutta se voi vaatia aivan uudenlaisia eväitä ja uudenlaista ajattelua. Meidän kaikkien kuluttajien etu vaatii, että näitä uusia eväitä todella myös löytyy.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Huijarit palkitaan

 

Suomalainen vientiteollisuus on nyt pahassa jamassa, kun Ruotsin kruunu on käytännössä devalvoitunut selvästi suhteessa euroon ja ruotsalaiset pystyvät nyt myymään tuotteitaan maailmanmarkkinoille tuon devalvoitumisen verran edullisemmin kuin suomalaiset.

Suomalaiset teollisuusjohtajat ovat muistaneet moneen otteeseen päivitellä kuinka epäreilu tällainen kilpailuetu on, tosin autuaasti samalla unohtaen, että merkittävä osa Suomen 90-luvun noususta oli seurausta Suomen 90-luvun avun devalvaatiosta, jossa markan arvoa tiputettiin kerralla oikein reilusti.

 

Pitkälti juuri tämän kilpailuedun varaan rakentui suomalaiset metallin ja alihankintateollisuuden hurja nousu, kun kansainväliset jättiläisyritykset siirsivät hankintojaan halvimpaan maahan eli Suomeen.

Toki nousua ei toki olisi ollut ilman suomalaista insinööriosaamista, markkinointitaitoa ja luotettavuutta. Yhtä osaavia ja luotettavia toimittajia olisi kuitenkin todennäköisesti löytynyt muistakin maista, mutta väitän että nimenomaan valuuttakurssietu käänsi päävirran Suomen hyväksi.
Nyt meillä ei siis oikeasti pitäisi olla kanttia valittaa lainkaan siitä, että Ruotsi on päässyt keplottelemaan itsensä samanlaiseen asemaan.

Olen henkilökohtaisesti ollut aina sitä mieltä, että valuuttakursseilla pelaaminen on pohjimmaltaan yksinkertaisesti huijaamista. Devalvaation pohjalla on toki aina jokin talouselämän toimintahäiriö, jota sillä lääkitään, mutta kyse on enemmänkin dopingista, ei todellisesta sairauden lääkitsemisestä.
Aivan kuten dopingissakin jää aina kysymys siitä mitä tapahtuu kun dopingin vaikutus lakkaa; mitä tapahtuu urheilijalle tai yritykselle, jonka ura on rakennettu dopingin varaan, kun dopingin vaikutus lakkaa?

Euroalueeseen liittyminen toi maamme teollisuudelle valtaisan edun, kun markan ja euron kurssi lyötiin kiinni valmiiksi rajusti doupattuun kurssiin. Nyt tuo etu on jo pääosin kadotettu ja meidän pitäisi jo menestyä viennissä tekemällä joitain asioita luovemmin, tehokkaammin tai luotettavammin kuin muut.
Kuten urheilusta hyvin tiedämme dopingin avulla menestyminen on paljon helpompaa kuin tehdä samat asiat kovalla työllä, mutta ainakin monet vielä positiivista testiä antamattomat urheilijat väittävät, että se on mahdollista.

Valuuttakurssihuijaus varmasti päättyy vasta kun koko maailma käyttää samaa valuuttaa. Euroalueen synnyttäminen oli loistava pääavaus tähän suuntaan. Ongelma vain oli, että eräät Ruotsin kaltaiset maat pystyivät sittenkin jäämään sen ulkopuolelle ja jatkamaan valuuttadopingin käyttöä rauhassa.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Liian vanha töihin?

 Eräs viime vuosien merkillisimmistä ja selittämättömimmistä ilmiöistä on ollut työnantajien suunnaton into hankkiutua kaikin mahdollisin keinoin eroon vanhemmista työntekijöistään.

Monien eri alojen työehtosopimuksissa olevien irtisanomisjärjestystä koskevien määräysten mukaan pitäisi vasta taloon tulleet usein itse asiassa asettaa irtisanomisjärjestyksessä ensimmäisiksi ja kauemmin olleet viimeisiksi, mutta nyt asia on usein kääntynyt täysin päälaelleen.

Työn perusteellisesti oppineet, työantajan tavoitteet sisäistäneet, ammattitaitoiset ja todellisen vastuun  ottamiseen vuosikymmenien mittaan kasvaneet työntekijät halutaan nyt potkaista ensimmäisinä ulos ja vasta työtä opettelevat ja vastuullisen aikuisen roolia vasta harjoittelevat nuoret halutaan pitää talossa.

Tekniikka on muuttunut niin rajusti, että on toki aloja, joissa nuorilla on selvä etu uuden tekniikan paremman hallitsemisen ja paremmin opiskelumotivaation kautta, mutta kaikilla aloilla ei suinkaan tällaista tilannetta ole.

Tuntuukin, että kyse on myös muoti-ilmiöistä, joka leviää etenkin erilaisten johtamiskoulutusten kautta, kuten niin monet aikaisemmatkin talouden muoti-ilmiöt. 

Voisi  jopa epäillä, että eräät muodikkaat talousalan gurut ovat tarkastelleet yritysten kehitystä joillakin hyvin muodikkailla ja rajussa muutostilanteessa olevilla aloilla ja todenneet, että vanhemmat työntekijät voivat olla taakka tällaisissa muutostilanteissa, mikä on varmasti aivan totta.

Erityisesti talousviisauden helmasyntinä kuitenkin on, että maassa voi olla vain yksi totuus kerrallaan. Tällainen ajattelu voi siis levitä myös sellaisille aloille, joissa itse asiassa kyseistä työtä tekemällä kertyvä ammattitaito ja eletyn elämän tuoma elämänviisaus ovatkin itse asiassa tärkeämpiä voimavaroja kuin nuoruus ja innokkuus.

Ikävä kyllä yrityksiin on samaan aikaan kertynyt ’johtamisen ammattilaisia’, jotka eivät itse asiassa edes omakohtaisesti tunne johtamansa yrityksen toimialan työskentelytapoja ja kyseisen työn asettamia vaatimuksia’ ja jotka samalla ovat muita herkemmin johtamisen muotivirtausten vietävissä. 

On toki varmasti aloja, joissa yritys voi menestyä entistä paremmin  väkeä nuorentamalla, mutta on aivan varmasti myös aloja, joissa yrityksiin kertyneen ammattitaidon ja osaamisen hävittäminen ei ole järkevää nimenomaan yrityksen itsensä kannalta. 

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Rehellinen markkinat perii

 Esitän nyt hyvin rohkean väitteen ja toivon, että annatte minun vielä selittää mitä väitteellä oikein tarkoitan ennen kuin hylkäätte tällaisten joutavanpäiväisten höpinöiden lukemisen. Väitän nimittäin, että tulevaisuudessa pärjäävät vain rehelliset yrittäjät!

Ymmärrän toki, että väite on kova, mutta toivottavasti pieni selitys auttaa ymmärtämään mitä ajan takaa. 

Uudenlaisen rehellisyyden vaatimus kumpuaa nimittäin siitä, että yrityksen tekemiä virheitä ei pystytä tulevaisuudessa enää kätkemään ja piilottelemaan samalla tavalla niin kuin aikaisemmin.

Tämä johtuu tietysti siitä, että perinteinen ylhäältä alas valuvan ohjatun tiedon malli on jo murtunut ja ihmiset viestivät nyt toisilleen suoraan ilman tietoa suodattavia välikäsiä.

Tuhannet blogit, sadat tuhannet keskustelupalstojen kirjoitukset ja Facebookin viestit levittävät tietoa myös yritysten toiminnasta aivan uudella tavalla.

Vanhan sanonnan mukaan kaikkia ihmisiä voi hämätä osan aikaa ja osaa ihmisistä kaiken aikaa, mutta ei kaikkia ihmisiä kaiken aikaa. Vasta internet on tehnyt kuitenkin tästä täyttä totta myös yritysten osalta.

Nyt yrityksen tekemä virhe vilahtaa verkkoon vielä samana iltana blogissa tai keskustelupalstoille. Suurin ongelma on, että sitä ei sieltä enää saakaan pois, vaan asia jää sinne vaivaamaan kivenä kengässä. Mitä pahinta se tulee vastaan aina kun uudet asiakkaat tekevät nettihakuja yrityksen nimellä.

Tarkoitan tuolla rehellisyydellä luonnollisesti virheiden ja ongelmien rehellistä kohtaamista. Asiakasta ei voidaan uuden avoimuuden ja horisontaalisen tiedonvälityksen maailmassa rauhassa unohtaa sitten kun raha on kilahtanut tilille.

Esiin nousevat ongelmat on hoidettava reaaliajassa ja on pyrittävä korjaamaan yrityksen toiminnasta aiheutunut ongelma, vaikka siitä ei uutta laskutusta seuraisikaan. 

Ongelmia ei voi enää lakaista maton alle luottaen siihen, että kyllä se Virtanen siitä rauhoittuu, kunhan aikansa kotonaan puhisee. Virtanen kun meneekin helposti Suomi24:ään ja purkaa sydämensä muille ja yrityksen maine voi saada tahran, jota ei helposti korjatakaan.

Netti on toki täynnä myös epäoikeudenmukaisia ja vääriä valituksia, mutta toisaalta ihmisille on kehittynyt on jo uudenlainen medialukutaito, jossa ei aivan purematta niellä kaikkea.

Asiallisen ja pätevä kritiikki lopulta aina erottuu kaikenvikisijöiden laumasta. Tätä asiallista kritiikkiä yrityksissä torjutaan parhaiten rehellisyydellä eli sillä, että ongelmat kohdataan ja niihin myös oitis reagoidaan, asiakkaaseen otetaan yhteyttä ja todelliset ongelmat pyritään aina oitis selvittämään. 

Uuden avoimuuden aikaan kuuluu myös se, että yrityksen edustajat keskustelevat asiakkaiden kanssa julkisilla foorumeillla ja tarvittaessa julkisesti selvittävät yrityksen näkökantoja asiassa. Näin tulevien mahdollisten nettihakuja tekevien asiakkaiden näkyvillä ei ole vain toinen, usein hyvin yksipuolinen näkemys asiasta. 

Tällainen uuden avoimuuden kulttuuri ei toki synny hetkessä, mutta sen tarve on ensin pakko tiedostaa, jotta siihen voisi edes pyrkiä.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Uhasta sikiää mahdollisuus

Tässä päivänä muutamana soitteli suuren yhtiön myyntimies, joka halusi jatkaa sopimusta, jonka olin tehnyt jo muutama vuosi sitten silloisen paikallisen yrityksen kanssa. 

Tuolloin olimme tutun ihmisen kanssa päässeet helposti sopuun vanhan yhteistyön merkeissä mukavista alennuksista. Nytpä neuvottelukumppanit eivät olleet koskaan kuulleetkaan toisistaan, eikä neuvottelu enää sujunutkaan ollenkaan entiseen malliin.

Kuulostaako tutulta? Niinpä niin; vähän joka alalla ovat isot valtakunnalliset toimijat viime vuosina nielleet tai syrjäyttäneet pieniä paikallisia yrityksiä. 

Nyt asiat sitten hoidetaankin kasvottoman konsernijohdon antamien tiukkojen valtakunnallisten ohjeistusten mukaan, eikä paikallista pelivaraa enää välttämättä ole lainkaan entiseen tapaan tarjolla.

Näinhän se tietysti menee tässä kapitalismissa, kun muutos on elämäntapa. Isot yhtiön hankkivat markkinaosuuksia ja vähentävät kilpailua ostamalla pieniä paikallisia toimijoita.

Ennen kuin huomataankaan, ovat myös paikalliset palvelut huvenneet ja päätöksenteko kadonnut jonnekin kauas suuren organisaation uumeniin. 

Hetken päästä vanha tuttu asiakaspalvelija onkin Lahden yksikössä ja korjaaja ajeleekin paikalle Tampereelta, eikä kahden korttelin päästä kuten ennen.

Moderni tekniikka luonnollisesti vauhdittaa tätä kehitystä. Enää ei ole mitään merkitystä sillä vastaako asiasikapalvelija puhelimeen Lohjalla vain Rovaniemellä.

Toisaalta nykyinen laskusuhdanne tietysti osaltaan rajusti kiihdyttää muutoksen vauhtia. Yritykset hakevat nyt epätoivoisesti säätökohteita ja pienemmät heikommin kannattavat paikalliset palvelupisteet saavat usein ensimmäisenä kylmää kyytiä.

Vaan jossain aina tulee se kuuluisa raja vastaan. Tutun asiakaspalvelijan kanssa asioimaan tottunut ihminen voikin pian hermostua siihen, että nyt puhelimeen vastaava konsernin ihminen ei tiedä tai tunne edes paikkakuntaa, josta soittaja soittaa, eikä tiedä yrityksen vanhoista sitoumuksista ja suhteista yhtään mitään.

Kehitys ei kuitenkaan ole suinkaan vain uhka vaan myös ehdoton mahdollisuus. 

Kun isot toimijat vetäytyvät taantuman piiskaamina maakunnallisiin keskuksiin, avautuu monilla aloilla yhä selkeämpiä mahdollisuuksien ikkunoita ketterille, pienille ja paikallisille toimijoille. 

Pieni yritys ei tietysti useinkaan pysty toimimaan yhtä kustannustehokkaasti kuin isot ja häviää helposti puhtaan hintakilpailun. On kuitenkin paljon asioita, joissa asiakas on valmis maksamaankin siitä, että hän saa apua nopeasti ja voi neuvotella tutun naaman kanssa, joka vielä oikeasti tuntee juuri hänen tilanteensa.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

Viisas lainaa itseltään

Paitoja silittäessä on aikaa ajatella kaikenlaisia asioita ja aamulla taas iski siinä toisen kauluksen kohdalla uusi ajatus päähän. Jäin miettimään kuinka kapitalismin perusongelmia on se, että yrityksien hyvänä aikana keräämät isotkaan tienestit eivät yleensä auta, kun huonot ajat sitten iskevät. Hyvinä aikoina tienatut rahat kun on huonon ajan tullessa jo ehditty jakaa osinkoina omistajille tai investoida.

Tästä syntyy epäsuhta, kun hyvien aikojen tuotto menee omistajille, mutta huonojen aikojen myötä henkilökunnan leikkaus on useimmiten ensimmäinen ja jopa ainoa keino reagoida muutokseen.

Ongelmana siis on, että hyvien aikojen tuotot eivät ole enää käytettävissä huonojen aikojen tullessa, eikä taantuman iskua pehmentämään ole yleensä yrityksen omia puskureita. Yrityksen on toki loppupeleissä aina oltava voitollinen, jotta aina vaaniva konkurssi vältettäisiin.

Päähän pälähti siinä kolmannen päärmeen kohdalla sitten ajatus, että jospa menestyvissä yrityksissä olisi olemassa jonkinlainen suhdannerahasto, johon kerrytettäisiin varoja oikein hyvinä aikoina. Suhdannerahastoon kertyneillä varoilla voitaisiin sitten pehmentää väistämättä aina nousua seuraavan taantuman iskua. 

Voisi jopa ajatella , että jos yrityksessä ei lähdetä irtisanomisiin, niin suhdannerahastoon kertyneet  varat voitaisiin käyttää suoraan työllisyyttä tukevaan yrityksen kilpailukyvyn ylläpitämiseen, tuotantosuunnan muutokseen tai vaikkapa henkilöstön jatkokouluttamiseen. Jokin puolueeton asiaa seuraava taho olisi toki ensin todennut yleisen ja selvän suhdannemuutoksen todella tapahtuneen. 

Jos irtisanomisiin kuitenkin mentäisiin, suhdanneraha pitäisi käyttää vaikkapa kunnollisten eläköitymistä tukevien eläkepakettien ja irtisanottaville työntekijöillekin suunnattavien kultaisten kädenpuristusten rahoittamiseen. Tällöin hyvänä aikana ansaittua rahaa siirtyisi kansantalouteen taantuman vaikutuksia pehmentämään juuri silloin kun sitä eniten siellä tarvitaan.

Suhdannerahasto voisi olla käytössä vain tiettyä kokoluokkaa suuremmissa yrityksissä ja sen kertyminen voisi alkaa vasta, kun yrityksen tuottosuhde ylittäisi tietyn korkeahkon kynnyksen. Tarkoituksena olisi siis käytännössä siirtää edes hieman kovimman huippusuhdanteen aikana kertyvää hyvää yritysten ja kansantalouden käytettäväksi sitä väistämättä aina seuraavassa heikossa suhdanteessa. 

Tällainen järjestelmä olisi todennäköisesti yrityksissä helpommin nieltävissä kuin erilaiset henkilöstörahastot, sillä rahat olisivat aina yrityksen taseessa rahastoituina. Ne eivät siis siirtyisi yrityksen ulkopuolelle ja ne olisivat suoraan yrityksen itsensä käytettävissä suhdanteen muuttuessa. 

En siinä silityssession aikana vielä heti keksinyt miten rahat säilytettäisiin todella turvaavasti, mutta niin että ne hyödyttäisivät yritystä ja kansantaloutta myös sinä aikana kun taantumaa vasta odotellaan.

Vielä tärkeämpää olisi vastaavanlaisen suhdannerahaston luominen kuntien ja valtion puolelle. Nythän noususuhdanteen aikana kertyvät kasvavat verotulot kulutetaan sitä mukaan kuin niitä kertyy, eikä tulevasta laskusuhdanteesta kanna huolta kukaan. Sitten väistämättömät leikkaukset ja juustohöylät aiheuttavat kuohuntaa ja vihanpitoa, kun laskusuhdanne taas aina lopulta iskee.

Siinä hankalan nappikauluksen kohdalla kuitenkin totesin, että systeemi pitäisi varmasti toteuttaa perustuslain säätämisjärjestyksessä ja siis melkoisen täydellisen konsensuksen vallitessa, vaikka yritykset todellisuudessa vain lainaisivat rahaa tulevalle heikommalle itselleen. Omistajien huippuhetkien tuottoja järjestelmä kuitenkin hieman leikkaisi ja siihen taitaakin koko hieno ajatus kaatua.

Käyttäjän Jaakko Wallenius kuva

‘Deflaation tie ei saa olla meidän tiemme’

Itselläni kirjoitus aiheutti kuitenkin suoranaisen pelkoreaktion, joka kiteytyi mielessäni iskulauseeksi. ’Deflaation tie ei saa olla meidän tiemme’.
Palkanalennuksien käyttö tässä tilanteessa voisi toki pitää kirjoittajan ja monta muutakin yritystä hengissä, mutta se voisi kaataa kansantalouden, jossa nuo yritykset toimivat. Lääke toimisikin vain kuin vanhan kunnon housuihin pissaamisen; hetken se lämmittää mutta sitten on entistä kylmempi.

Reaktioni perustuu luonnollisesti siihen, että olen aina ollut intohimoinen historian harrastaja ja sieltä on jäänyt pahaenteisesti mielen pohjalle kummittelemaan edellinen palkanalennusten vaihe 1920-luvulta.
Silloinhan Suomi ja monet muut maat ajautuivat alenevien hintojen ja palkkojen deflaatio-kierteeseen, jossa hintojen ja palkkojen aletessa yhteiskunnassa kiertävä raha supistui, tuotanto väheni ja työllisyys heikkeni rajusti.

Inflaatiota on aina pidetty peikkona, mutta deflaatio on todellinen tulta syöksevä lohikäärme siihen verrattuna. Laskevien hintojen ja palkkojen aikaan kulutus vähenee, elintaso alenee, yhteiskunnan tulot romahtavat, yhteiskunnalliset palvelut heikkenevät ja ylipäätään kaikki toimeliaisuus kuihtuu.
Ymmärrän toki hyvin, että palkanalennuksia on ajateltu eräänlaisena devalvaation korvikkeena. Alentamalla kotimaisia palkkoja voitaisiin parantaa kotimaisen teollisuuden hintakilpailukykyä maailmalla ja saada pahasti kuihtuvaa vientiä taas vauhtiin. Ennenhän näitä ongelmia hoidettiin devalvaatioilla, mutta EU:n rahaunionin myötä tuo mahdollisuus meni pois ulottuviltamme.
Taitaa kuitenkin vain olla niin, että viennin kuihtuminen ei tällä kertaa lainkaan johdu siitä, että suomalaiset tekisivät liian kalliilla, vaan siitä että ostajilla ei yksinkertaisesti ole rahaa, eikä siihen ongelmaan auta hinnan alentaminen.

Palkkojen alentaminen voisi joidenkin mielestä tietysti olla solidaarinen tapa torjua työttömyyttä, kun kaikki kärsivät yhdessä markkinoiden kuihtumisen vaikutukset, eikä isku kohdistu vain irtisanottaviin.
Toisaalta ilman omaa syytä irtisanotuksi joutuminen voi joskus olla myös mahdollisuus. Ensi-iskusta toivuttuaan ihminen joutuu hahmottamaan elämäänsä uudelleen ja miettimään haluaisiko hän vaikkapa lisää koulutusta tai vaikkapa valita uuden elämänuran.
Palkanalennusten tie taas on vain kurjuuden passiivista levittämistä mahdollisimman monelle. Juuri nyt hyvinvointimme on vahvasti kotimaisen kulutuskysynnän varassa ja senkin leikkaaminen ei suinkaan parantaisi sen kansantalouden tilaa, josta useimmat suomalaisyritykset ovat loppupeleissä riippuvaisia.

Tilaa syöte RSS - Käyttäjän Jaakko Wallenius blogi