Menestyjän psykologista arkkityyppiä ei ole - onnea Antti Ruuskanen!

Antti Ruuskaselle onnea keihään Euroopan mestaruudesta!  Olen hänen menestyksestään ilahtunut paitsi suomalaisena myös lupsakkana itäsuomalaisena junttina, jollaisiin kuulun Ruuskasen tapaan. Olemme olleet pidemmän aikaa sosiaaliselta statukseltamme vähän sekuliporukkaa, toistaitoisia höppänöitä. Ruuskasen poika korjaa mielikuvaa.

Menestymisen psykologisista perusteista liikkuu perusteettomia yleistyksiä, jotka kirkastuvat urheilussa. Keihään kaltaisissa yksilölajeissa pärjää stereotypian mukaan vain itsekäs, epäsosiaalinen ja oman pärjäämisensä alttarille läheisensäkin uhraava täydellisyyden tavoittelija, ”tappaja”, siis enemmän tai vähemmän nilkki. Ruuskanen kiskaisi arvokisan finaalissa ennätyksensä ja aika varman voiton, jonka jälkeen hän irvaili miljoonille katsojille, että Pielaveden ennätys jäi tekemättä. Siitä on tappamisen ja itsensä liian vakavasti ottamisen meininki harvinaisen kaukana.

Minulle tutuimmassa lajissa jalkapallossa po stereotypia pätee ennen kaikkea hyökkääjiin. Hyväksi sellaiseksi voi myytin mukaan tulla vain omahyväinen nestepää – vaikka kyseessä on joukkuelaji! Jos stereotypia pitäisi kutinsa, pärjätä  eivät voisi sellaiset jalkapallon superhyökkääjät kuin Saksan Gerd Müller, Brasilian Ronaldo ja Ronaldinho, Argentiinan Gabriel Batistuta, Ranskan Thierry Henry, Hollannin Ruud Gullit, Suomen Jari Litmanen. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, tässä ovat vain helmet.

Kukaan noista suurpelaajista ei mahdu itsekeskeisen kukkoilijan stereotypiaan. He ovat kohteliaita, aurinkoisia, joukkuetovereitaan arvostavia, huumorintajuisia kavereita – aivan kuten Antti Ruuskanen. Leikkisä Ronaldinho hymyili lapsekkaalla naamallaan niin yhtä soittoa, että vakavuutta arvostavassa kulttuurissa kuten Suomessa hänet olisi herkästi luokiteltu jälkeenjääneeksi.

Toki kyseiset pelaajat kentällä ja joukkueessa kaappasivat sen roolin, joka heidän taidoillaan pitikin ottaa, ja tunsivat arvonsa. Mutta ei se heidän egoaan turvottanut yli laitojen. Eikä myönteinen sosiaalisuus ollut heidän menestykselleen este.

Toki nilkin tappajan stereotypiaan mahtuu iso liuta jalkapallon tai minkä tahansa lajin superyksilöitä, niin entisiä kuin nykyisiä, mutta yleistyksiä siitä on turha vetää. Urheilun huipulla pärjäävät monenkirjavat tyypit. Varmasti heillä on fyysisen lahjakkuuden ohella erinäisiä yhteisiä ominaisuuksia, ennen kaikkea intohimo, omistautuminen ja tekemisestään nauttiminen. Mutta kummempaa sielullista sapluunaa takaa tuskin löytyy.

Laajemmassa mitassa havainnolla on merkitystä muuallakin kuin urheilussa. Työmarkkinoiden yhteydessä kuulee puhuttavan samassa hengessä menestyjän stereotypioista. Taustalla on urheiluun pesiytynyt perusteeton kuvitelma pärjäämisen sielullisesta vakiokaavasta. Sellainen voi vaikuttaa ällistyttävän paljon rekrytointeja ja organisaatioiden henkilövalintoja tehtäessä. Etsitään kuvitteellista oikeaa tyyppiä. Mutta tällaiset stereotypiat ovat puppua niin urheilussa kuin muuallakin elämässä. Ruuskasen pojan keppi lentää, vaikka tappajan vikaa miehestä ei taida irrota kuin iltanuotiolla itikkaparven keskellä.

Kommentit

Käyttäjän Kai Nyman kuva

Comment: 

Henkilövalintoihin liittyvä akateeminen tutkimus on ainakin minun melko suppean kokemuksen perusteella päätynyt samanlaiseen käsitykseen kuin sinä - hyvin monenkirjavat tyypit pärjäävät ja erilaisia tyyppejä tarvitaan jokaisessa tiimissä.

Kokemukseni mukaan kussakin yrityksessä on oma sisäinen koodi tai kulttuuri, joka määrää sen, ketkä kyseisessä ympäristössä pärjäävät:

  • Yhdessä ympäristössä pärjäävät johtajansa linjaa tukevat lojaalit jees miehet ja toisessa taas uusia parempia toimintatapoja hakevat ja ehdottavat uudistajat.
  • Yhdessä pärjäävät huolelliset toteuttajat ja toisessa taas sellaiset jotka pyrkivät saamaan asiat tärkeimmiltä osiltaan oikein
  • Yhdessä pärjäävät asiaa tuntevat ja toisessa ihmisiä tuntevat
  • Yhdessä pärjäävät järjestelmälliset prosessi-ihmiset ja toisessa luovasti asioihin suhtautuvat uuden tien etsijät

Sen lisäksi rekrytoija tai head hunter on tyypillisesti rajoittunut ja suosii joitain tiettyjä ihmistyyppejä. Ja kuka onkaan rekrytoijalle enemmän mieleen kuin hänen itsensä kaltainen ihminen.

Loppujen lopuksi koko systeemi on yhtä sotkua, jossa ihmisten ja organisaatioiden preferenssit määräävät joskus vähän satunnaisella tavalla sen, mihin kukin päätyy. Jos jokainen päätyisi siihen rooliin mikä hänelle parhaiten soveltuu, niin kaikki olisivat melko lailla tyytyväisiä työhönsä ja ympäristöönsä, organisaatiot menestyisivät ja tuottaisivat. Valitettavasti näin ei aina tapahdu.

Comment: 

Noin se varmaan menee, Kaitsu. Ikävä kyllä - mutta miltäpä kantilta maailma täydellinen olisi.

Onneksi edes akateeminen tutkimus pistää stererotypioille kapulaa rattaisiin. Ja me täällä Piksussa karvan verran.

Heikki

Lisää uusi kommentti

You must have JavaScript enabled to use this form.

Suodatettu HTML

  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Sallitut HTML-tagit: <a> <p> <h1> <h2> <h3> <h4> <h5> <h6> <img> <map> <hr> <br> <br /> <ul> <ol> <li> <dl> <dt> <dd> <table> <tr> <td> <em> <b> <u> <i> <strong> <font> <del> <ins> <sub> <sup> <pre> <address> <strike> <caption>
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
To prevent automated spam submissions leave this field empty.
File attachments
Tiedostokoon on oltava pienempi kuin 150 KB.
Sallitut tiedostotyypit: txt jpg png.
CAPTCHA
Tällä kysymyksellä varmistamme että olet oikea inhimillinen käyttäjä (eikä koneellinen roskapostittaja)
Kuva CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät merkit.