YLE Puheessa ma 18.1.2016 Jari Sarasvuo puhui otsikolla “Suomen luova luokka ei enää ole luova, vaan ainostaan hallitseva”. Puheenvuoro oli erittäin hyvä. Olen etäisenä mutta kiinnostuneena historian ja markkinoiden tarkkaijana pohtinut tähän liittyvää teemaa jo useita vuosia.

Miksi historia on täynnä luhistuneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka tuntuvat kielivän vääjäämättömästä lopputuloksesta, että kuolema on kaiken kohtalo? Onko opittavissa mitään säännönmukaisuuksia nousun ja tuhon sykleistä, jotka voisivat auttaa meitä ennustamaan oman sivlisaatiomme tulevaisuutta? 

Kansakuntien kohtalo ei tietenkään tapahtu deterministisesti. Historia toistaa itseään, mutta vain otsikkotasolla. On järkevää ajatella, että tulevaisuudessa aiemman historian tapaan uusia sivilisaatioita syntyy ja joitakin vanhoja jää ajan hampaisiin. Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että sivilisaatiot alkavat, nousevat, raputuvat ja häviävät – tai jäävät kitumaan kituliaina aiemman vaurauden kuivuneisiin puroihin. 

Mikä määrittelee sen, kykeneekö sivilisaatio vastaamaan sen tielle tulleeseen kriittiseen uhkaan? Avainasemassa tuntuu olevan se, kykeneekö yhteiskunnan luova luokka järkevästi ja tehokkaasti vastaamaan uuteen tilanteeseen (mikä on miltei älykkyyden määritelmä). Kun sivilisaatio vastaa onnistuneesti haasteeseen (kuten Yhdysvallat 1900-luvulla) eikä voitto ulosmittaa voittajaa (kuten Englannin 1945), haasteen voittaminen vahvistaa yhteiskuntaa ja tekee siitä entistä kyvykkäämmän vastaamaan tuleviin haasteisiin.

Jos tämä selittää selviytymisen, mikä sitten selittäisi sivilisaatioiden tuhoa? Kun sivilisaatio rapautuu, se ei tapahdu minkään mystisen prosessin kautta, vaan yksinkertaisesti sen poliittiset ja älylliset johtajat eivät kykene vastaamaan kriittiseen uhkaan. 

Tuhon siemenet voivat tulla montaa kautta, toistuvasti ja yhtäaikaisesti: viljelty maa saattaa kuivua, tulvia tai köyhtyä; muutos kauppareitteihin saattaa jättää aiemmin keskeisellä sijainnilla olleen sivilisaation syrjään (kuten Pisa ja Venetsia 1492 jälkeen); sotilasmenot voivat köyhdyttää ja velkauttaa julkisen talouden; verot voivat nousta niin korkeaksi, että ne tukahduttavat investoinnit ja tuottavan työn; vaurauden keskittyminen itseään suojelevalle eliitille voi viedä sivilisaation luokkasotaan. 

Jari Sarasvuo totesi mainiosti Suomen tilanteesta näin: “Suomen eliitti on leiriytynyt mahoihin instituutioihin ja palvoo menneitä versioita itsestään.” Toden totta kaikkialla lännessä näyttää olevan niin, että etuoikeutetut joukot riskeeraavat oman tuhoutumisensa ennemmin kuin luopuvat eduistaan.

Aikaisemmin valtiot ja niiden instutuutiot olivat suurimmalta osaltaan sivustakatsojina kyseenalaisille sisäpiiritoimenpiteille. Nykyään ne ovat sen keskiössä. Aikaisemmin rikolliset operaattorit saattoivat manipuloida osakkeiden, hyödykkeiden tai bondien hintoja. Nykyään julkisen vallan elimet tekevät sitä samaa bail-outien (Fannie Mae, Freddie Mac, GM, AIG, Talvivaara, Kreikka) sekä raha- ja talouspolitiikan keinoin. 

Talouskriisit puhdistavat systeemiä pääoman vääristyneiltä allokaatiolta ja huonoilta investoinneilta. Nykyisin vaikuttaa lähinnä siltä, että kriisien jälkeen systeemit ovat kaikkea muuta kuin puhtaat, ja että räikeät interventiot vapaaseen markkinaan ovat altistaneet talouden ja finanssimarkkinat yhä enemmän poliitikkojen ja valtaan läheisessä suhteessa olevan eliitin asemaa parantavaksi – kansan valtaosan kustannuksella. 

Joku sanoo nyt tietenkin, että ei hätää, sillä kaaos on vain uusi normaali. Sepä minua naurattaakin. Kaaos sinänsä ei ole vaarallista. Kaaos on vaarallista vasta, kun se alkaa näyttää normaalilta – ja siihen me olemme viime vuosina päässeet.

Valitettavasti uskon siihen, että jatkuva eliitin moraalinen kato, vastuuttomat raha- ja talouspolittiset päätökset, koulutusstandardien laskeminen, infrastruktuurin rapautuminen, vaihtotaseen ja budjetin alijäämät, hallitsematon maahanmuutto, konfliktien laajeneminen, terrorismin tulo länteen ja kansan yleistyvä apatia päättäjiä ja yhteiskuntaa kohtaan johtavat meidät vain yhdelle tielle: sivilisaatiomme hiipumiseen.

Sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vanhvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen. Kyse on kyvyttömyydestä vastata uhkaan. Mitä enemmän keskitymme taistelemaan keskenämme, sitä huomaamattomammin barbaarit ovat kerääntyneet sankoin joukoin porteillemme. 

Onko tämä masentava maailmankuva? En sanoisi niinkään. Elämään ei ylipäätään sisälly odotusta jatkumisesta ikuisuuteen – ei ihmisillä eikä sivilisaatioilla. Kuolema on luonnollista, ja kypsä ihminen ei ota sen saapumista loukkauksena. 

Kuolevatko sivilisaatiot? Eivät samalla tavalla kuin ihmiset. Antiikin kreikka ei ole varsinaisesti kuollut, vain sen kehys on mennyttä, sillä sen kulttuuri elää rodun ja alueen muistoissa ja nykyisessäkin kulttuurissa. Homeroksella on nykyään enemmän lukijoita kuin aiemmin. Kreikan filosofien kirjoja on jokaisessa kirjastossa ja yliopistossa. Platonia opiskellaan edelleen. Teknologia jää hyödyttämään tulevia sukupolvia, jotka eivät ole koskaan sen kehittämiseen osallistuneet. Vanhojen keksitöjen avulla tehdään uusia. (Kukapa olisi arvannut, että pistorasian keksiminen tuo lopulta mobiilin tietokoneen lähes jokaiseen kotiin?) Tämä sivilisaatioiden luovien mielten työn selviytyminen sukupolvien yli on selkein merkki sivilisaatioden kuolemattomuudesta. 

Mutta valtiot kuolevat. Vanhat alueet käyvät ahtaiksi tai tuhoutuneiksi, ja joustava ihminen pakkaa työkalunsa ja vie mielessään mukanaan kulttuurinsa perinnön uusille alueille. Jos koulutus on laajentanut ja syventänyt kulttuurin oppeja ihmisessä, sivilisaatio matkustaa hänen mukanaan. Kreikan sivilisaatio tuotiin Roomaan, josta se levitettiin koko läntiseen Eurooppaan. Yhdysvallat on hyötynyt Euroopan sivilisaatioista ja levittää sen perintöä. 

Sivilisaatiot ovat kulttuurien ja rotujen yhteinen sielu. Samoin kuin elämä yliajaa kuoleman jälkeläisten synnyttämisellä, niin myös ikääntyvä kulttuuri luovuttaa perintönsä sen jälkeläisille tuleville sukupolville ja uusille alueille. Valtioidenkaan rajat eivät enää kykene rajaamaan tätä levittäytymistä, sillä kaupankäynnin, massakulttuurin ja internetin kautta sivilisaatiot kietoutuvat yhä enemmän toisiinsa, mikä tuo kaikille esille sen, mikä kulloisessakin kulttuurissa on ollut kaikkein arvokkain perintö.