Itselläni kirjoitus aiheutti kuitenkin suoranaisen pelkoreaktion, joka kiteytyi mielessäni iskulauseeksi. ’Deflaation tie ei saa olla meidän tiemme’.
Palkanalennuksien käyttö tässä tilanteessa voisi toki pitää kirjoittajan ja monta muutakin yritystä hengissä, mutta se voisi kaataa kansantalouden, jossa nuo yritykset toimivat. Lääke toimisikin vain kuin vanhan kunnon housuihin pissaamisen; hetken se lämmittää mutta sitten on entistä kylmempi.

Reaktioni perustuu luonnollisesti siihen, että olen aina ollut intohimoinen historian harrastaja ja sieltä on jäänyt pahaenteisesti mielen pohjalle kummittelemaan edellinen palkanalennusten vaihe 1920-luvulta.
Silloinhan Suomi ja monet muut maat ajautuivat alenevien hintojen ja palkkojen deflaatio-kierteeseen, jossa hintojen ja palkkojen aletessa yhteiskunnassa kiertävä raha supistui, tuotanto väheni ja työllisyys heikkeni rajusti.

Inflaatiota on aina pidetty peikkona, mutta deflaatio on todellinen tulta syöksevä lohikäärme siihen verrattuna. Laskevien hintojen ja palkkojen aikaan kulutus vähenee, elintaso alenee, yhteiskunnan tulot romahtavat, yhteiskunnalliset palvelut heikkenevät ja ylipäätään kaikki toimeliaisuus kuihtuu.
Ymmärrän toki hyvin, että palkanalennuksia on ajateltu eräänlaisena devalvaation korvikkeena. Alentamalla kotimaisia palkkoja voitaisiin parantaa kotimaisen teollisuuden hintakilpailukykyä maailmalla ja saada pahasti kuihtuvaa vientiä taas vauhtiin. Ennenhän näitä ongelmia hoidettiin devalvaatioilla, mutta EU:n rahaunionin myötä tuo mahdollisuus meni pois ulottuviltamme.
Taitaa kuitenkin vain olla niin, että viennin kuihtuminen ei tällä kertaa lainkaan johdu siitä, että suomalaiset tekisivät liian kalliilla, vaan siitä että ostajilla ei yksinkertaisesti ole rahaa, eikä siihen ongelmaan auta hinnan alentaminen.

Palkkojen alentaminen voisi joidenkin mielestä tietysti olla solidaarinen tapa torjua työttömyyttä, kun kaikki kärsivät yhdessä markkinoiden kuihtumisen vaikutukset, eikä isku kohdistu vain irtisanottaviin.
Toisaalta ilman omaa syytä irtisanotuksi joutuminen voi joskus olla myös mahdollisuus. Ensi-iskusta toivuttuaan ihminen joutuu hahmottamaan elämäänsä uudelleen ja miettimään haluaisiko hän vaikkapa lisää koulutusta tai vaikkapa valita uuden elämänuran.
Palkanalennusten tie taas on vain kurjuuden passiivista levittämistä mahdollisimman monelle. Juuri nyt hyvinvointimme on vahvasti kotimaisen kulutuskysynnän varassa ja senkin leikkaaminen ei suinkaan parantaisi sen kansantalouden tilaa, josta useimmat suomalaisyritykset ovat loppupeleissä riippuvaisia.