Käyttäjän J.Vahe blogi

Photo by photographer Joshua Sherurcij

Saksan hallituksen ja EU:n komission hanke eurooppalaisesta valuuttarahastosta EMF:stä (European Monetary Fundista) on kohdannut vastarintaa jopa Saksan omassa keskuspankissa.

Myös Jyrki Katainen kiirehti jo torjumaan hankkeen, jonka suunnittelussa Olli Rehnkin on mukana.

Kun Suomi tunnetusti on EU:n mallioppilas, kai meidän velvollisuutemme olisi auttaa niitä EU:n maatovereitamme, joilla on hauskempaakin tekemistä kuin jostain tylsästä vakaussopimuksesta murehtiminen.

Paljon on kiinni siitäkin, miten asia esitellään. Joku EMF ei käsitteenä aukea paljon kenellekään, mutta miltä kuulostaisi vaikkapa EU:n Siesta-rahasto?

Korkein Oikeus antoi päätöksen, jossa allekirjoittajan katsottiin olevan vastuussa siitä, mitä hän isännöitsijäntodistukseen kirjoittaa. Ratkaisu on osa laajaa ongelmavyyhtiä, johon liittyvät niin pienet taloyhtiöt, isännöitsijöiltä edellytettävä pätevyys kuin talon teknisten ominaisuuksien hallitseminen.

Kun isännöitsijä voi saada taloyhtiöltä palkkiota ja isännöitsijäntodistuksen tulostaminen valmiista tiedostosta maksaa vielä erikseen esim. 40 euroa, kaikki muut kuin isännöitsijät pitävät varmaankin KKO:n päätöstä luonnollisena. Isännöitsijäin edusmies marisi, mistä hänelle puolestaan palkkaa maksetaan (vaikka kyseessä ei ollutkaan ammatti-isännöitsijä), mutta en usko isännöitsijöillä olevan sentään kanttia valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen, mikä taitaisi ainoa muutoksenhakupaikka olla.

Sähköparranajokoneen mukana saattaa tulla paksu pumaska koneen käytöstä, jota ainakaan minä en jaksanut lahjakoneesta edes lukea - tunnetuin seurauksin. Autoilla on huoltokäsikirjansa, mutta kokonaisia taloa myydään puheella “hyvä talo se on”.

Erityisen kummallista on, että isännöitsijäntodistuksiin ei kirjata mitään kommentteja esim. putkiremontin tarpeesta vaan ainoastaan tehdyistä päätöksistä.

Vastaavasti kun Turussa tunnetusti hajoaa perustukset niin taloista kuin silloista, perustusten korjaustarve merkitään isännöitsijäntodistuksiin sanoilla “perustukset ovat tarkkailussa”. Talonpoikaisjärjellä voisi toivoa, että esim. talon kattokin olisi jonkinlaisessa tarkkailussa, siis vuotaako se ja onko se myrskyn jälkeen edes paikoillaan.

Roomalaiset sanoivat, että “ostaja varokoon“, mutta jos nyt leikisti kuviteltaisiin isännöitsijän olevan palvelualalla, en ymmärrä, miksi isännöitsijä ei voisi asunnon ostajaa valistaa peruskorjausten tarpeista yli sen mitä yhtiökokouksessa on päätetty. On nimittäin hyvä ymmärtää, että monella suomalaisella paikkakunnalla taloyhtiöitä on rakennettu vasta 1960 - 1970-luvuilla, joten suinkaan kaikilla ihmisillä ei ole täyttä käsitystä putkiremontin tuomista haitoista asumiseen tai remontin kalleudesta.

Julkisuudessa on valiteltu sitä, miten KKO:n päätös vaikeuttaa pienten taloyhtiöiden toimintaa. Tämänkin asian näkisin osana laajempaa kokonaisuutta. Taloudellisia intressejä on pienissäkin asunto-osakeyhtiöissä ja hallituksen vastuuta ei mitenkään voi tehdä tekemättömäksi tai siirtää yhtään minnekään. Oman kokemukseni mukaan jo hyvinkin pieneen taloyhtiöön (kokonaispinta-ala vastaava kuin KKO:n päätöstä koskevassa huoneistossa) saa ammatti-isännöitsijän, kun osaa etsiä.

Tilintarkastajien pitäisi tarkastaa myös taloyhtiön hallinto, mutta käytännössä tarkastus on peräti muodollinen. Tämän sanon ko. tehtävässä olleena.

Voi olla, että muotoseikkojen kirjaimellinen noudattaminen on rasite pienelle as.oy:lle, mutta niin pientä taloa ei olekaan, etteikö sen teknisestä kunnosta huolehtimisen pitäisi olla yhtiön hallituksen, isännöitsijän, huoltoliikkeen ja tilintarkastajien erityisen huomion kohteena. Pohtia sopisi esim. sitä, monellako isännöitsijällä on teknistä koulutusta.

Sijoittamisen perusteissa tuli taloyhtiöt jo käsiteltyä. Tällä ja ensi viikolla puhun metsästä, ja sekin näkyy vain kirjautuneille käyttäjille.

Sekä notkahdus että halkeama näkyvät paljaalla silmällä

Turun kaupunkin kaupungin asiat eivät ole muutenkaan mitenkään hyvin, johon kirjoituksessani / 25.1. viittasin.

Tilannetta pahentaa se uskomaton tapa, jolla kaupungin rakennustoimen on annettu huseerata. Lähimenneisyydestä löytyy niin taidemuseon peruskorjaus, kompostointilaitoksen rakentaminen ja nopea purkaminen kuin myös oheinen hovioikeuden päätös.

Turkulaisten murheenkryyninä on tasaisin väliajoin ollut vuonna 1975 avattu yksisuuntainen ja 3-kaistainen Myllysilta. Myllysillalta pohjoiseen menee Koulukatu, joka jatkuu Valtatie 8:na aina Oulun eteläpuolille saakka.

Olen asunut aiemmin 15 vuotta Koulukadulla, ja ko. kadun satoja metrejä pitkät ruuhkat kello 7.30 ja klo 16 jälkeen ovat tutut.

Tällä hetkellä Turussa mietitään naama valkeana maanantain tuloa. Uudehkosta teatterisillasta ei ole tässä tilanteessa yhtään mitään apua.

Mihinkään erityiseen vahingoniloon ei ole aihetta muuallakaan maassa, jossa normaalitalven takia junavuoroja perutaan, laivat seisovat jäissä ja talojen kattoja sortuu.

En tiedä, onko yleisesti kysymys “juustohöylästä” vai joka portaassa tapahtuneesta pienestä vilpistä ja velvollisuuksien laistamisesta, mutta joka tapauksessa vahinkojen korjaaminen tulee maallemme kalliiksi.

KL:n uutisblogissa luki:

”Yksittäinen bloggaaja ei koskaan korvaa vallan vahtikoirana kriittisesti toimivaa ja lähteensä tarkistavaa sanomalehteä printissä tai verkossa.”

Tähän esitän kolme vastaväitettä:

1) Perinteinen media tarvitsee omat vahtikoiransa.

2) Yleistys, että kukaan blogaaja ei koskaan käytä mitään lähdettä, on aikamoinen yleistys. Luullakseni esim. täällä on yleensä perustelut ja linkit mukana tai ainakin valmiiksi katsottuina.

3) Hyväksyn oletuksen, että perinteinen media käyttää lähteitä enemmän. Miten se tapahtuu talousmediassa?

Kun pörssi on laskenut kaksi päivää, päivystävä analyytikko (Suomessakin niitä lienee satoja, ulkomailla tuhansia ja taas tuhansia) kertoo, että lasku tulee jatkumaan Japanin tavoin vielä seuraavat kymmenen vuotta.

Kun pörssi on puolestaan noussut kaksi päivää, toinen päivystävä analyytikko arvioi, että maailma selvisi suhdannekuopasta yllättävän helposti ja edessä on vuosien nousu.

Talousmedia muodostaa oman ainutlaatuisen saarekkeensa median käytännöissä. Kukaan itseään kunnioittava politiikan toimittaja ei nimittäin kysy Vanhaselta, onko kepu hyvä puolue ja saatuaan myöntävän vastauksen raportoi eteenpäin: “poliittisella kentällä arvioidaan yleisesti kepun olevan hyvän puolueen. Täältä kepun puoluetoimistolta takaisin uutisstudioon, Elsi.”

“Kiitos, Essi.”

Talousjournalismissa tämä on jokapäiväistä leipää, jonka päälle tarvittaisiin vähän metvurstiakin.

Ja olennaisin lopuksi: Piksu ei ole enää mikään yhden tai kahden ihmisen yhteisblogi, vaan meitä on jo yli 20. Lupu täydentää sen, mikä Tupulta ja Hupulta jäi sanomatta ilman mitään toimituksellista “ohjausta”.

Meidän pankkikonttorissa on ystävällinen henkilökunta

On ennenkuulumattoman törkeää, että kommentoin Piksussa juuri aloitettua gallupia, jonka yhtenä vaihtoehtona on otsikkoni. Ratkaisustani on kaikki syy valittaa Julkisen sanan neuvostoon, missä on muitakin tärkeitä asioita käsittelyssä liittyen esim. Tony Halmeen nekrologiin.

Viehätyin kuitenkin otsikon sanasta ja selvitin korkean tieteellisesti Wikipediasta sanan “pissis” semantiikkaa. Wikipedian mukaan pissiksen "elämäntapaan kuuluvat suosittu, pinnallinen listamusiikki, merkkivaatteet ja itsetietoinen käytös”. Mikäli sanan ”listamusiikki” korvaa sanalla ”asiat” pääsemme varsin yleisluontoiseen määritelmään.

Saadakseni yhteen merkintään peräti kaksi fraasia, kysyn: mistä näitä lakeja oikein tulee?

Lakeja tulee kuvan esittämästä paikasta (kuva siinä asennossa kuin sen halusin), mutta suuri osa laeista joutaisi linkin osoittamaan paikkaan.

Relevantimpi kysymys olisikin, miten näitä lakeja tehdään. Niitä tehdään tavalla, jossa lobbaaja ja politiikka löytävät toinen toisensa. Lobbaajalle ja valtiolle pitää antaa se, mitä niille kuuluu, vaikka antajalle (siis sijoittajalle) itselleen jääkin usein kovin vähän.

Pankkitalletusten tullessa verollisiksi tapahtui sellainen pankkien privilegioiden loukkaus, että sen hyvittäminen on ollut jokaisen finanssialan lobbaajan ammattivelvollisuus.

Perinteinen media lienee jo julkaissut kaikki Finanssialan keskusliiton asiaa koskevat tiedotteet, mutta Piksun lisäksi myös muualla uudessa mediassa PS-tileihin suhtaudutaan varauksellisesti. Omasta mielestäni kyse on siitä, että PS-tilin avaaja antaa julkisen vallan - ja erityisesti mielivallan käsiin senkin vähän, mitä verotuksesta jää jäljelle.

Asuntojen hintoja käsittelen tuolla.

Internetsivuston ylläpitäjät ovat epäkiitollisessa asemassa. Jos tekniikka toimii, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Vasta jos ongelmia ilmenee, koko ylläpidon olemassaolo vasta huomataan ja palaute on usein tyyliä: eikö se vieläkään toimi. Ilmiön on huomannut kuukaudesta toiseen eräässä suuressa suomalaisessa talousmediassa.

Viimeisen puolen vuoden aikana on tehty Piksun tekniikan päivitystä, joka huipentui helmikuussa.　

Nyt päivitys alkaa olla valmis ja lähes koko tekniikka on päivitetty:
- serverit (tuplalevyt ja prosessorit) 　

- Apache2 www. -serveriohjelmisto

- PHP5 ohjelmiston ajoympäristö　

- mySQL tietokanta　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　　
- Drupal sisällönhallintajärjestelmä, johon Piksu perustuu　
 

Olemme saavuttaneet sen että:
- meillä on entistäkin varmempi ja paremmin toimiva tekniikkatiimi　 (meillä on periaatteessa kaikelle osaamiselle varamies)
- meidän serverimme laitteistotekniikka on vikasietoinen
- meillä on paremmat valmiudet backup kopioiden ottamiseen
- meidän www-teknologiamme on nyt parasta mitä maailmalta saa

Kaiken kaikkiaan Piksun tekniset perustukset ovat kunnossa. Työn ovat tehneet Kai Nyman ja Jukka Nyfors Piksu Mediasta sekä Devnull Oy / Kimmo Hedman.

Parhaat kiitokset Kai, Jukka ja Kimmo.

Jonkun aikaa keitin itseäni henkisessä sellukattilassa, jossa kloorin ja lipeän lisäksi oli aimo annos sappea. Sapella tarkoitan sisäelimen eritettä enkä eteläafrikkalaista metsäteollisuusyritystä. Aiheena oli oheinen metsäteollisuuden tuottama “uutinen”.

Suomalainen metsäteollisuus on ilmeisesti käännekohdassa. Devalvaatio ei ole enää keinovalikoimassa. Sen takia kaikkinainen vaatiminen, valittaminen, kinuaminen, kitiseminen ja kärttäminen on muutenkin tarpeetonta. Onneksi minulla on tarjota Suomen metsäteollisuudelle aivan konkreettinen vaihtoehtoinen väline. Se on peili.

Valittaminen, vaatiminen, kinuaminen, kitiseminen ja kärttäminen olivat etusijalla vielä 2008, jolloin Brunila vaati hallitukselta toimia Venäjän tullien suhteen. Mielestäni hallituksen mahdollisuudet olivat rajalliset. Suomen armeijan hyökkäys Venäjälle olisi ollut ainoa tapa varmistaa Venäjän raaka-aineet. Kun tätä jo kertaalleen kokeiltiin vuonna 1941 huonolla menestyksellä, 2008 asiaan ei enää palattu.

Venäjän puutuonnissa keskeisessä asemassa on koivu. Mitä tulee kotimaiseen koivuun, sitä hävitettiin Suomesta rikkaruohon tavoin vielä 1970-luvulla. Itselläni on kokemus vuodelta 2004, jolloin Metsäliitto ei suostunut maksamaan sentin pyörylää havupuuleimikon mukana tulleesta puolesta rekka-autollisesta koivua. Kun koivukin sentään kasvaa 50 vuotta, sitä ei yhdessä kvartaalissa hallitus pysty saamaan tyhjästä loihdittua millään ilveellä. Tämän ymmärtäminen voisi olla metsäteollisuudelle eduksi.

Entäpä metsäteollisuuden muut vaihtoehdot? Kartelleista tuli juuri tuomio enkä usko Suomen hallituksen lähettävän sotaväkeä myöskään metsänomistajien kimppuun pakkomyyntien aikaansaamiseksi. Metsäteollisuuden vanha alihankkija lapuanliikekin lakkautettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Kun pakko ei ilmeisestikään ole käytettävissä, lienee välttämätöntä pohtia markkinatalouden pelisääntöjä.

Miten metsäteollisuus on käyttäytynyt? Kartelleja harrastettiin siis vuoteen 2004 asti. Samoihin aikoihin käsivarrenpaksuiset puut käytettiin metsäkoneiden ajouran alustana. Jos metsänomistaja olisi silloin ehdottanut kantojen korjaamista pois, vastauksena olisi ollut pitkä ja räkäinen nauru.

Itse olen saanut ostotarjouksia ajoittain vain yhdeltä firmalta. Eihän isoja firmoja Suomessa olekaan kuin kolme. Ja sitten mennäkseni olennaisimpaan asiaan: ensiharvennukselle on keksitty sellainen lystikäs nimi kuin kasvatushakkuu. Kun kasvatushakkuussa jäljelle jäävien puitten runkoja ja juuristoa voidaan vahingoittaa käytännössä systemaattisesti (kokemukseni vuodelta 1988), ainoa, mikä kasvaa on juurikääpä.

Näitten faktojen jälkeen olisi vielä eräitä kysymyksiä: millaiseksi metsäteollisuus itse kokee oman imagonsa?

Onko koskaan tullut mieleen, että metsänomistajalla voisi olla ikäviä ajatuksia kauppakumppanistaan? Jos puukauppaan halutaan tasaisuutta, tarkoittaako se vain ja ainoastaan sitä, että metsänomistajan pitää em. epäkohdista huolimatta myydä kiltisti puuta metsäfirmoille tasaiseen tahtiin? Olisiko mitenkään mahdollista, että metsäteollisuus itse voisi luoda puukauppaan tasaisuutta Suomen lakeja noudattavalla, kaukonäköisellä ja pitkäjänteisellä asennoitumisella metsänomistajiin, jossa metsänomistajaa pidettäisiin - jos ei nyt ihmisenä niin ainakin kädellisiin kuuluvana.

Vuokranantajan riskejä käsittelen tuolla

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen alusti 15. 2. Turun Seudun Osuuspankin järjestämässä tilaisuudessa aiheesta “Talouden näkymät finanssikriisin jälkeen”.

Kansainvälisen finanssikriisin pahin vaihe on ohi, mutta kriisi jättää pysyvät jälkensä rahoitusjärjestelmään, arvioi Liikanen.

EU:n tasolla ongelmaksi ovat nousseet EU:n valtiolainojen korkoeron kasvu useampiin prosentteihin sitten vuoden 2008 puolivälin, jolloin korkoeroja ei juurikaan ollut. Suomen ja Saksan valtiolainojen korko on ihanteellisen alhainen. Tosin Saksan lainat kallistuivat hieman muutama päivä sitten, kun markkinoille levisi huhu siitä, että Saksa takaisi Kreikan lainoja. “Emme kommentoi markkinahuhuja”, sanoi pääjohtaja Liikanen monimielisesti, mutta pilke silmäkulmassa.

Rahoitusmarkkinoitten säätelystä Liikanen toi perinteisten keinojen (esim. pääomapuskurien lisäämisen) lisäksi esille tarpeen valvoa yksittäisten pankkien lisäksi korostetusti koko rahoitusjärjestelmää ja eri pankkien altistumista samoille uhkakuville. Säätely pitää niinikään ulottaa pankkien taseiden ulkopuoliseen finanssisektoriin. Edelleenkin luottoluokitus tulee valvonnan piiriin ja luottoluokituslaitoksilta kielletään intressiristiriidat, joissa luokittajat ovat antaneet pankeille konsulttineuvontaa.

Suomen tilannetta Liikanen piti kaksijakoisena. Työttömyyden arvioidaan kasvavan hitaasti ja jäävän 10 - 11 %:n tasolle eli kauas 1990-luvun alkuvuosien. Toisaalta Liikanen korosti moneen kertaan sitä, että tapahtunut finanssikriisi ei ole koskettanut vain kasvulukuja, vaan niitten takana olevaa paljon olennaisempaa suuretta eli itse kansantuotetta. Niinpä esimerkiksi Suomen verotuksen pohja on pienentynyt moniksi vuosiksi eteenpäin.

Haasteita pankkijärjestelmään tuovat supistuneet korkokatteet. Asuntomarkkinoitten osalta on otettava huomioon, että korkojen lasku välittyi asuntolainoihin muuta EU:ta nopeammin.

Kaiken kaikkiaan pääjohtaja Liikanen ansaitsee parhaat kiitokset tiiviistä ja elävästä esityksestä, minkä lisäksi Turun Seudun Osuuspankkia sopii kiittää mielenkiintoisen tilaisuuden järjestämisestä.

(Tällä viikolla käsittelen osakehuoneiston valintaa tuolla) 

Liikesivistysrahaston 90-vuotisjuhlassa esitelmöinyt TY:n nykyinen vararehtori Tapio Reponen esitti kaksikin mielenkiintoista näkemystä.

Ensinnäkin Reponen kyseenalaisti suuruuden ekonomian, koska pienet yritykset pystyvät toimimaan joustavammin. Tähän liittyen Reponen painotti sitä, että perinteisten alojen rinnalle on kehitettävä jatkuvasti uusia toimialoja. Tätä hän on korostanut aiemminkin. Taustalla on jo Harwardin prof. Linda Applegaten esittämä näkemys, jonka mukaan samat tuotteet ja palvelut pyritään tuottamaan tehokkuuspyrkimysten takia aina vain pienemmällä henkilöstöllä. Ensin tehostetaan tuotantoa, sitten hallintoa ja suunnittelua. Sen takia työllisyyttä ei pystytä takaamaan olemassa olevilla yrityksillä, vaan tarvitaan aina uusia yrittäjiä.

Toisekseen Reponen arvioi Suomen panostaneen erittäin paljon rakenteisiin, mikä on jossakin määrin johtanut yliorganisoitumiseen. Ihmisillä olisi annettava nykyistä enemmän mahdollisuuksia ideointiin, kehittämistyöhön ja verkostoitumiseen organisaatioista riippumatta.

Lähteet: TS 3.2.2010; Vahe: Turun Liikemiesyhdistyksen 100-vuotishistoria.

Sijoittamisen perusteissa käsittelen myymälä- toimisto- ja tuotantotiloja.

Vaikka rajasinkin rahastot oman kirjoitusalueeni ulkopuolelle, haluan kuitenkin kiinnittää vielä toistamiseen huomiota Pekan merkintään

2. / 1. / 2010, joka käsittelee yhtä rahastosijoittamisen omituista piirrettä.

Kuvittelisin, että ainakin Suomessa pankit perustavat vähänkin eksoottisempia rahastoja neuvoteltuaan ensin

1 - 2 institutionaalisen sijoittajan kanssa, jotka tuovat rahastoon suurimman osan sen pääomasta. Tavalliset tallaajat tuovat pankkiin hiekan lisäksi vain vähäisiä merkintöjä.

Kun 1- 2 suursijoittajan asema on näin keskeinen, se asettaa muut sijoittajat erikoisineen tilanteeseen. Jos joku olisi kiinnostunut sijoittamaan, sanokaamme Etelä-Koreaan, ei ole mitään takeita, ettei kuviteltua Etelä-Korean rahastoa yhdistetä Aasian rahastoon siinä vaiheessa kun suursijoittaja kotiuttaa sijoituksensa ja rahaston pääoma laskee alle minimirajan. Uudessa rahastossa Etelä-Korea muodostaa vain murto-osan sijoituskohteesta.

Tämä on esimerkki siitä, että sijoittaminen on muuten pitkäjänteistä puuhaa paitsi suursijoittajan toisin päättäessä.

Kiinteistösijoittamista käsittelen kevään ajan tuon takana.

Ammattitoimittajan asiantuntemusta Piksussa edustaa lohjalainen Jaakko Wallenius, joka kirjoitti Piksuun ensimmäisen kerran 5.3.2009. Viime vuoden puolella Jaakko perusti Piksulle omat Facebook-sivut. Uskon, että Jaakolla on taustansa takia paljon annettavaa Piksun sisällön ja ilmaisun kehittämiseen.

Itselleni Jaakko oli nettituttu jo ennen Piksua. 1970-luvulta tv:ssä esitettiin ensimmäisen kerran Jacob Bronowskin loistelias sarja “Ihmisen vaiheet”, joka sarja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen. Googlatessani vuosia sitten Bronowskin nimeä, huomasin Jaakon kirjoittaneen aiheesta hienon merkinnän.

Onneksi olkoon Jaakko ja monet kiitokset!

Vuonna 2004 olin suuresti itseäni paremmassa seurassa. Ensin puhui maaherra (onneksi lyhyesti) ja sitten tulevaisuudentutkija (valitettavasti sitäkin pidempään). Kumpikin puhui samasta aiheesta turkulaiselle yleisölle, nimittäin siitä, että Turku on ihan vallan kauhian pali hienompi paikka kuin kukaan ulkopuolinen ymmärtääkään.

Alustuksista on sanottava, että ikävästi kävi mielessä, mitä silloinen Länsi-Suomen maaherra mahtoi Tampereella sanoa. Tulevaisuustutkijan esitys oli tyypillistä päivystävän dosentin puhetta. Yleisöä miellyttäviä mielipiteitä kuorrutettiin oppiarvolla, mutta paljon pulinan kyytipojaksi oli olemattomasti faktoja.

Linkissä on toisen tutkijan näkemys, jonka mukaan Turku on pahiten taantuneita kaupunkeja Suomessa. Koska olen luullut, että tutkimuksen kohde voi olla vain menneisyydestä saatu kokemusperäinen tieto tai edes jotenkin kokemuksella verifioitava mallinnus, puhun nyt vain menneisyydestä enkä tulevaisuudesta.

Ikäviä faktoja Turusta:

- asuntopolitiikkaa ei olisi voinut enää huonommin hoitaa. Okt-tontteja on ollut ajoittain kohtuuttoman niukasti, mutta vuokra-asuntoja kaupunki omistaa niin paljon, että kaupungin tilintarkastajat ovat kiinnittäneet huomiota ko. omaisuusmassaan liittyviin epävarmuustekijöihin. - Turussa lienee väkilukuun nähden eniten tiedekorkeakouluopiskelijoita (n. 25.000). Kovin mitättömästi tämä sakki on mitään talouselämälle tuottanut.

- Turusta on hävinnyt melkoinen tekstiiliteollisuus (miksi ihmeessä siitä the Finnish designista aina höpistään, kun totuus on höpinöitä paljon synkempi). Elintarviketeollisuudelle on käynyt suunnilleen samoin ja telakkateollisuuden alasajoa itseni kaltaisten sivistymättömien poliittisen eliitin ulkopuolisten ihmisten joukossa on pelätty jo pitkään. Virallisesti Turku toki panostaa edelleen meriklusteriin, minkä keskeisin osaamisalue lienee merimuseo.

On selvää, että edellä olevan kaltainen inhorealismi ei mitään uutta saa aikaiseksi. Se tosin ei ole varsinainen toimenkuvanikaan, vaan arvioida muitten uutuuksia ennen kuin erehdyn niihin rahaani tuhlaamaan. Mutta toisaalta sellainen totuuden kieltäminen, mitä Turussa harrastetaan, ei liioin johda muuhun kuin ikäviin yllätyksiin, joihin ei ole haluttu varautua.

Siitä missä Turun Helsingin-väylä ja rautatie ylittävät Aura-joen, näkyy etäällä nuo hylätyt viljasiilon rumilukset, joitten purkamisesta kiistellään. Museoviranomaisten mielestä ne tietysti sopivat maisemaan kuin nenä päähän. Muuta nähtävää ei ole Turun hienoimmalla rakentamattomalla ~neliökilometrin kokoisella alueella, mikä ilmenee linkin kartasta - jaa, mutta onhan siellä liekkimaja!

Ylikapasiteetin takia maailman lentoyhtiöt ovat vuosikymmeniä kamppailleet kannattavuusongelmien kanssa ylikilpaillulla alalla.

En tiedä, mikä täsmällinen osuus kannattavuusongelmien tuomilla henkilöstösupistuksilla on ollut ison maailman matkalaukkusotkujen kanssa, joita on toki riittänyt vuodesta toiseen. Kiistelty on myös esim. yhden lentäjän käytöstä. Lentokonetta toki hallitsee yksikin pilotti, mutta entä jos hän saa sairaskohtauksen?

Koto-Suomessa Finnair on elänyt lintukodossaan viettäen sikeää Ruususen unta. Mielestäni on aiheellista kysyä, eikö vuosikymmenten kuluessa ulkomailta olisi voinut mitään oppia ja miettiä parempaa henkilöstöpolitiikkaa.

Finnairin pääluottamusmies kirjoittaa HS:ssä / 14.1., että Finnairin maapalveluiden ulkoistuksesta henkilöstövuokrausyhtiö Baronalle päätettiin 30. 11. ja yt-neuvottelut alkoivat 31. marraskuuta. Maapalveluissa työskennelleet 500 työntekijää siirrettiin 1. 12. Baronaan, joka ei ylityökorvauksia olisi halunnut maksaa. Ihailtavan ripeää toimintaa, mutta miten syvällisiä olivat yhden päivän neuvottelut?

Henkilöstöpolitiikasta tulikin mieleen, että sekä Tyrväinen että Aktia valittelivat viime viikolla sitä, että ruokottoman suuret palkat vievät Suomen perikatoon. Taiteellisen vaikutelman viimeisteli Finanssiliiton Piia-Noora Kauppi, joka sanoi, että pankinjohtajien bonuksista ei kuitenkaan pidä tinkiä. Tosin Piia-Noora Kauppia kokeneempi Olavi Ala-Nissilä on toista mieltä.

Piia-Noora Kauppia en tunne. Olavi Ala-Nissilää pidän sekä pätevänä että rehellisenä miehenä. Ilmankos hän muuttikin Suomesta pois.

Boardman Oy:n arvot ja etiikka-kehittämisryhmän senioriryhmä (kokoonpanoltaan Gustav von Hertzen (pj.), Ahti Hirvonen, Asko Miettinen, Markku Pohjola, Matti Purasjoki sekä Tom von Weymarn ja tekstin toimittajana Heidi Hammarsten) on julkaissut linkin raportin.

Allekirjoitan raportin näkemykset, minkä lisäksi siinä miellytti hyvä kieli ja juuri sopivan kompakti esitystapa. Yksinkertaistuksia ja yleistyksiä oli vältetty, mutta toisaalta ei liioin ollut tilaa haaskattu turhaan löpinään.

Ainoana kyseenalaisena kohtana pidin raportin lopussa ollutta näkemystä siitä, ettei valtion tulisi pelastaa liikaa riskejä ottaneita tallettajia.

Raportin laatijoille on selvää riskin ja tuoton suhde ja se, että pankit eivät maksa markkinoita suurempia korkoja muusta kuin siitä syystä, etteivät normaalikorolla saa lainaa tahoilta, jotka parhaiten osaavat riskit arvioida.

On vain niin, että pessimistit väittävät, ettei historiasta voi oppia mitään vaan jokainen sukupolvi toistaa edeltäjänsä virheet. Täsmälleen samat asiat olivat Suomessa esillä 1990-luvulla ja ne ovat olleet esillä yli 100:ssa maailmalla olleessa pankkikriisissä pelkästään vuodesta 1980 lähtien.

Kuitenkaan kukaan ei riskeistä puhunut mitään 2007, eivät edes työryhmän jo silloin eläkkeellä olleet jäsenet, joilla ei olisi pitänyt olla esteitä puhua suunsa puhtaaksi.

Kuva: Janne Suhonen/Valtioneuvoston kanslia

Kun pääministeri Matti Vanhanen kesällä siirtyy "kasvamaan korkoa" ties mihin tehtäviin, lienee aiheellista arvioida hänen johtamiensa hallitusten talouspolitiikkaa.

Vanhasen ensimmäisen hallitus 2003 - 2007 laiminlöi mahdollisuuden supistaa olennaisesti valtion velkaa, mikä olisi tuonut mukanaan todellista elvytysvaraa. On paradoksaalista, että vaalikaudet ovat monivuotisia juuri sen takia, että ne mahdollistaisivat pitkäjänteisen politiikan. Käytännössä on kuitenkin niin, että politiikka elää kädestä suuhun. Talouden kiristystä ei tehdä silloin, kun se olisi kivutonta, vaan vasta pakon edessä. Käytännössä hallitus ei ole pyrkinyt vaikuttamaan ympäristöönsä, vaan ainoastaan reagoinut eteen tulleisiin tilanteisiin.

Vanhasen toinen hallitus hoki mantraa valtion tuloverojen alennuksista vielä pitkään suhdannekäänteen vuoden 2007 lopussa jo tapahduttua. Ilman suhdannekäännettäkin on aiheellista kysyä, antoiko väestön ikääntyminen mitään reaalista pohjaa veronalennuksille.

Kaiken huipuksi valtionveron alentaminen on ollut aivan turhan paljon huomiota saanut propagandatemppu, sillä valtionveron alennukset on kompensoituneet kunnallis-, kiinteistö- ja jopa kirkollisverojen kiristämisillä.

Kun vuonna 2009 tilanteen vakavuus lienee hallitukselle jossain mitassa valjennut, mitään konkreettisia toimia ei ole tehty. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puheet talouden talvisodasta ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen ehdotus suurituloisten verotuksen kiristämisestä yhteiskuntamoraalin vahvistamiseksi ovat toistaiseksi olleet peräti epämääräisiä puheita.

Kulissisen takana päähallituspuolueilla lienee linjaerimielisyyksiä. Veronkorotuksiin ollaan valmiita, mutta keskusta ei halunne menoleikkauksia.

Samaan aikaan asiantuntijataholla on murhetta kannettu suomalaisyritysten oman pääoman saannista. Hallituspuolueilla ei näytä olevan kiinnostusta asiaan, sillä kaavaillut omaisuustulojen veronkiristykset tietenkin vaikeuttavat entisestäänkin osakepääomien korotuksia.

Keväästä 2009 lähtien mm. vientiteollisuuden osakkeet nousivat Helsingin pörssissä voimakkaasti. On mahdollista, että kurssinousu todella ennakoi vientiteollisuuden paranevia talousnäkymiä etenkin ns. kehittyvissä kansantalouksissa.

Ajatus siitä, että jälleen kerran “vienti vetäisi Suomen nousuun“, on vuosikymmenten takaa enkä siihen jaksa uskoa nykyisessä tilanteessa.

Ensinnäkin teollisuusyritykset on trimmattu niin virtaviivaisiksi, etteivät ne edes välttämättä tarvitse runsaasti lisää työvoimaa.

Jos työvoimaa lisätään, sitä palkataan halvan työvoiman maissa, ei Suomessa. Sen takia en mitenkään usko Suomen työllisyyslukujen paranemiseen.

Päin vastoin olisi hyvä tiedostaa, että kun varsinaisiin työttömiin lisätään mm. työttömyyseläkeläiset ja tukityöllistetyt, puhutaan puolesta miljoonasta työttömästä.

Tämä suuri ja ilmeisen pitkäaikainen työttömyys tulee vasta myöhempinä vuosina tuntumaan täysimääräisenä perheitten taloudessa ja niitten kyvyssä hoitaa lainojaan. Suomalaisten kotimarkkinoitten kysyntä pysyy heikkona.

Tilanne ei ole hyvä eräissä muissakaan kehittyneissä teollisuusmaissa. Ne suuret euromaat, jotka aikoinaan asettivat vaatimuksia euroalueen vakaussopimukseen, siis Saksa, Ranska ja Italia ovat kaikki itse luistaneet sopimuksesta, Italia vieläpä erittäin vakavasti - samoin Kreikka ja Espanja.

Ongelmia on myös Atlantin takana. USA:ssa kotitalouksien kysyntää pitäisi hillitä ja niitten säästämisastetta lisätä. Yhtälö on vaikea ratkaista, koska toisaalta kotitalouksien kysyntä on USA:n talouden tärkein veturi.

Kaiken lisäksi uudelta presidentiltä hallintoineen ei kannata odottaa kovin kitkeriä lääkkeitä USA:n talouden tehostamiseksi. Periaate nimittäin on, että ensimmäiset neljä vuotta presidentti tähtää vain yhteen asiaan: uudelleenvalintaan. Vasta sen jälkeen voidaan odottaa tekoja, joilla presidentti voisi varmistaa asemansa historiassa. Bushin osalta tosin sekä teot että jälkimaine (“legacy”) jäivät pahasti uupumaan.

On ikävän todennäköistä, että alkava 2010-luku lisää kehittyneissä teollisuusmaissa trendiä, jota otsikossa kutsuin vähättelevästi eufemismilla “dualismi”. Täsmällisempi olisi sanoa, että vauraus kasaantuu harvoihin käsiin ja työttömyyden myötä kasvava määrä väestöstä kokee aiheellisesti jäävänsä yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämän ihmisryhmän tunnukseksi saattaa muotoutua yhä enemmän EVVK, englanniksi who cares. Ilmiö ei ole vain taloudellinen, vaan koko yhteiskuntaa koskettava.

Kirjailija Kari Levola kirjoittaa runokokoelmassaan:

"nyt minun lapseni oivaltavat/
että yksinkertainen hyvyys on aitoa/
se riittää kyllä, peittoa riittää/
ja aurinkoa joka tulee aamulla huoneeseen/"

Yksinkertaiset asiat tuovat onnen, ei määrä eikä edes laatu siinä mielessä, että tietää juovansa satojen eurojen hintaista viinipulloa.

Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta se rauhoittaa. Tällä fraasilla on sama vika kuin kovin monilla muillakin kuluneilla ilmaisuilla. Virkkeen molemmat osat ovat hyvinkin totta, mutta riittävän monta kertaa toistettuina ne ovat kuluttaneet pois parhaan teränsä.

Onni syntynee taidosta noukkia onnen omenat silloin, kun ne ovat saatavilla. Jouluna ihmisten olisi hyvä antaa lähimmäisilleen yhden halauksen ja monen lahjan lisäksi aikaa.

Oikeastaan tässäkin on stressaava kiire. Tuttuni päätti muuttaa huonomaineisesta lähiöstä pois siinä vaiheessa, kun vasta kolmevuotias poika vastasi isänsä halaukseen: “Oleks´ sä joku homo?”

Aika on paitsi fysikaalinen ja taloudellinen, myös inhimillinen suure. Ajan inhimillistä ulottuvuutta soisi muistettavan jouluna ja vuoden jokaisena muunakin päivänä, sillä ”aika ei pysähdy”, kuten Levola runonsa päättää.

Toivotan Piksun lukijoille, yhteistyökumppaneille ja tekijöille hyvää joulua ja menestyksekästä alkavaa vuotta 2010.

Oli loogista olettaa, ettei tanssinopettajapariskunta Blomqvistin valituslupa KKO:hon olisi mennyt läpi. Läpi menee vain alle 10 % hakemuksista ja HO perusteli oman ratkaisunsa sillä, ettei ollut näyttöä Blomqvistin edes nähneen slogania "Selekta-sijoittaja voittaa aina" tai kyseisen mainoksen ratkaisseen hänen sijoituspäätöstään. KKO ei nimittäin käsittele näyttökysymyksiä. Ratkaisevana oli ilmeisesti ennakkopäätöksen puuttuminen tilanteessa, jossa laki ei määrittele riittävän selvästi sijoitusneuvonnan ja asiakkaan vastuitten suhdetta.

Blomqvistit ovat jo valmiiksi riemuinneet valitusluvan läpimenosta, vaikka se ei mahdollisesti tarkoita muuta kuin mahdollisuutta kärsiä lisää oikeudenkäyntikuluja.

Mielestäni KKO:n on pohdittava muutakin kuin Blomqvistien pätevyyttä sijoittajina. Kun lääkäri tai juristi ostaa kollegansa palveluja, edellytetään, että palveluntarjoaja toimii parhaansa mukaan asiakkaansa etujen mukaan, vaikka asiakaskin aihetta tuntisi. Eikö Blomqvisteilla ole ollut oikeutta saada Nordealle maksamiaan huikeita palkkioita vastaan kunnon palvelua, vaikka itsekin sijoittamisesta yhtä ja toista tietävät.

Kuitenkin Finanssivalvonnan ja lakeja säätävän eduskunnan olisi mielestäni pohdittava jatkossa myös ainakin seuraavia asioita:

- onko oikein, että Fiva valitustilanteessa tutkii, onko sen itsensä aiemmin hyväksymät esitteet lainmukaisia. Eihän kuluttaja-asiamieskään tarkasta etukäteen Valintatalon mainoksia vaan ottaa vasta jälkikäteen niihin kantaa jos erimielisyyksiä syntyy.

- miksi ihmeessä Fiva vastoin jo omia määräyksiään ja Suomen lainsäädäntöä kiinnittää käytännössä kaiken huomion viralliseen tarjousesitteeseen eikä juuri laisinkaan huomiota tavalliseen mainontaan, vaikka sekin on mainittu Fivan omissa ohjeissa. Mitään huomiota ei liioin kohdisteta varsinaisten sitovien tarjousesitteitten saatavuuteen taikka siihen, millä kielellä ne on kirjoitettu.

- pohtia sopii, miten monimutkaisia tuotteita yleisölle on sopivaa tarjota. Nordean myymistä ns. merenneitotuotteista on väitetty, ettei "tavallista" pankkivirkailijaa ennätetä kouluttaa uusiin tuotteisiin. Totuudenmukaisempaa olisi sanoa, että ensimmäisen "merenneidon" liikkeellelaskun aikoihin suomen kielellä oli hyvin niukasti yhtään mitään sellaisesta käsitteestä kuin CDO. Pitäisikö edellyttää, että tuote olisi entuudestaan osapuolille tuttu ennen kuin sitä ryhdytään markkinoimaan?

- tarvitsisiko Fiva KTM:ien lisäksi "tavallisia ihmisiä" arvioimaan ehtojen selkeyttä. Tuotteita sentään myydään muillekin kuin kauppatieteilijöillä. Taitaa oikeastaan olla niin, että kauppatieteilijät ovat siksi valistuneita, etteivät koske tuotteisiin edes pitkällä tikulla

Kuten joskus aikaisemmin mainitsin, ihmisillä on todistettavasti ollut vuosituhansia taipumus uskoa, että juuri me juuri tässä ja juuri nyt elämme käänteentekeviä aikoja, jollaisia ei ole koskaan ennen ollut.

Usko siitä, että globalisaatio olisi uusi asia, on harhaluulo. Aloittaakseni tarpeeksi lennokkaasti: on arvioitu, että Kiinan muurin rakentaminen suuntasi hunnien mielenkiinnon länteen, mikä edesauttoi Länsi-Rooman tuhoa. Kun Kiina ja Rooma ovat väestömäärältään laskien kaksi maailmanhistorian suurinta valtiota, kyseessä ei ole aivan pieni kuvio.

Keskiajalla arabit välittivät Kaukoidän kauppaa Välimeren alueella ja kuten hiljattain on tiedostettu, melkoisia merenkävijöitä olivat kiinalaisetkin.

Uuden ajan alussa kauppa sai täysin globaalit mittasuhteet. Esimerkkinä voi mainita eurooppalaisten merenkulun kolmiossa Eurooppa - Afrikka - Amerikka - Eurooppa. Espanja ja Portugali jakoivat maapallon etupiireihin jo 1500-luvulla, vaikka toimella ei paljon käytännön merkitystä ollutkaan.

Napoleonin tultua kukistetuksi 1815 Englanti suuntasi ko. sotia varten rakentamansa valtavan laivaston (suurimpia aluksia linjalaivoja oli yksistään rullissa parisataa) siirtomaiden liittämiseksi tiukemmin talousjärjestelmäänsä, ja Ranska seurasi perässä. Maat jakoivat Afrikan mantereen keskenään käytännössäkin, mikä ei aivan vähäinen toimi ollut sekään.

Kaikkeen edellä sanottuun liitetään varaus tiedon hitaasta kulusta. Käsitys on vajavainen. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla merikaapeli yhdisti Intian Lontoon kautta USA:han. Kansankapitalismia ei tunnettu, mutta talouden keskeiset toimijat hallitsivat globalisaation. Silloisen globaalin allokaation perusteos oli jo 1900-luvun alukuvuosina ilmestynyt Henry Lowenfeldin kirja Investment: an Exact Science, jossa suositeltiin pääoman hajauttamista maantieteellisesti.

Paljon vapaata maailmankauppaa ja pääomien vapaata globaalia liikkumista tuhoutui maailmansodissa ja sen jälkeisissä säännöstelytalouksissa. Uusi virkistyminen alkoi ehkäpä suunnilleen 1970-luvulla. Eräänä virstanpylväänä on pidetty dollarin irrottamista kultakannasta Nixonin hallinnon aikana.

Mitä näistä näennäisen kaukaisista ajoista voi oppia? Luottoriskejä hallittiin tavalla, jota hieman virheellisesti kutsutaan tykkivenediplomatiaksi. Tykkejä oli, mutta mistään veneistä ei ollut kysymys! Tiedettiin, että Englannin myöntämät lainat oli terveellisintä maksaa ajoissa. Periaate omaksuttiin niin hyvin, että brittiläistä "laivastovierailua" ei edes käytännössä tarvittu kovin usein. Tiedettiin, että sellainen kyllä tarvittaessa järjestyisi.

Tämän päivän ongelma on se, että ehdottomasti isoimmat "tykkiveneet" ovat aikamme tuhlaajapojalla USA:lla.

(Alempana mainitut yritykset on mainittu vain ajatusten virittäjäksi ja konkretian antamiseksi yleisille kysymyksille. Arviot yrityksistä eivät perustu mihinkään analyysiin, yritysten eksaktiin tuntemukseen eivätkä ne missään nimessä ole minkäänlaisia sijoitussuosituksia. Kirjoittaja omistaa tai on hiljattain omistanut useimpien mainittujen yritysten osakkeita.)

Alhaalta ylös

Nokian pääjohtaja Kari Kairamo kehitti johtamaansa yritystä monialaisesta metalli-. metsä-, kumi- ja sähkötekniikkayhtiöstä eurooppalaiseksi elektroniikkayritykseksi. Kairamon toteutustapa ostaa heikkoja esim. televisioita valmistavia yrityksiä johti Nokian kannalta huonoon lopputulokseen sekä Kairamon traagiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan.

Tiettyjen välivaiheiden jälkeen pääjohtajaksi tullut Jorma Ollila keskittyi kapealle sektorille matkapuhelimiin ja puhelinverkkoihin ja onnistui tekemään Nokian tällä uudella ja voimakkaasti kasvavalla alalla maailmanlaajuiseksi menestyjäksi.

Kun puhutaan yritysjohdon suurista palkkioista, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että menestyjiä palkitaan. Ilman Ollilan strategialinjauksia koko yritys olisi voitu myydä ruotsalaiselle kilpailijalle Ericssonille pilkkahinnasta ja Suomen nousu 1990-luvun alun lamasta olisi ollut paljon tuskaisempi.

Kun yritys kääntyy heikosta vahvaksi, avainasemassa on juuri CEO:n vaihtuminen. Ongelmaton vaihdos ei kuitenkaan ole.

Jos uusi johtaja tulee talon sisältä, hän toki tuntee sen läpikotaisin, mutta toisaalta tottuneisuus talon tapoihin voi rajoittaa uusia visioita. Toisaalta, jos johtaja tulee yrityksen ulkopuolelta, alan erityiskysymyksiin perehtyminen voi viedä kohtuuttomasti aikaa ja jäädä sittenkin pinnalliseksi.

Aina uusi johtaja ei onnistu omistajien muutosvastarinnan takia. Suomen ehkä merkittävin muutosjohtaja Lasse Kurkilahti katsoo epäonnistuneensa Raision johdossa nimenomaan omistajien takia, vrt.

Raision lisäksi myös Huhtamäen käännettä parempaan on odotettu pitkään. Kulttuurirahasto pääomistajana tuskin on ihanteellinen sen enempää kuin yrityksen toimiala; voimakas riippuvuus öljyn hinnasta, suhdanteista ja heikot mahdollisuudet luoda vahvaa brändiä.

Omistajavaihdoksista merkittävimmät ovat Suomessa ajoittuneet valtion osakkeiden myyntiin. Tällöin omistus on hajaantunut laajalle ja mitään strategista omistajaa ei ole löytynyt.

Positiivisen poikkeuksen muodostaa Kemira, jossa määräysvalta siirtyi raumalaiselle Paasikiven suvulle. Ostoajankohdasta huonosta ajoituksesta on julkisuudessa puhuttu paljon, mutta vähälle huomiolle on jäänyt se asiantuntemus ja synergia, mitä on Paasikivien yrityskolmikossa Oras, Uponor ja Kemira. Kaikilla yrityksillä on erikoissosaamista vedenkäsittelyn eri aloilla.

Ylhäältä alas

Kaikilla mahdollisilla mitoilla Nokia on 2000-luvulla ollut erinomaisesti hoidettu yritys. Esim. konsernin nettovelkaantuneisuus (gearing), sijoitetun pääoman tuotto (ROI) ja markkinaosuus ovat olleet erinomaisia.

Vuosituhannen vaihtuessa Nokia maksoi pörssissä 60 euroa, kun kurssi nykyään on alle 10 euroa. Sijoituksesta on vähentynyt noin 85 % eli romahdusmaisen paljon. Miksi hyvä yritys on ollut huono sijoituskohde?

1) Nokian kurssi saavutti it-kuplan aikana täysin irrationaalisen tason. Hyvänkin yrityksen osake voi olla aivan liian kallis, kuten esim. 1929 alkaneessa pörssiromahduksessa koettiin.

Tunnusluvuista huolimatta (ja varsinkin kun niihin ei kiinnitetty huomiota!) 60 euron sijoitus yhteen Nokian osakkeeseen ei ole ollut faktisesti sijoitus yhtiön tuloihin ja omaisuuteen. Se on ollut sijoitus sijoittajan ja analyytikkojen satumaiseen haavekuvaan ja pilvilinnaan.

2) Nokialla ei ole koskaan ollut mitään monopoliasemaa. 40 %:n markkinaosuus ankarasti kilpailluilla markkinoilla on sellainen, joka todennäköisimmin pienenee uusien kilpailijoiden noustessa.

3) Se johto, joka vei Nokian Suomen taloushistoriassa ainutlaatuisiin saavutuksiin, on saattanut käyttää luovuutensa ja visionsa siinä mielessä loppuun, että kilpailijoilla on ollut houkuttelevampia ratkaisuja vaikkapa muotoilun, sisällön ja siten brändin osalta.

Nokiaa vähemmän tunnettuja verrokkeja ovat Stockmann ja Fortum. Erinomaisesti Suomessa hoidettu Stockmann erehtyi kalliisiin yrityskauppoihin ja Fortumin Venäjän riskit ovat suuret.

Edellä on kuvattu stock pickingin mielestäni suurinta ongelmaa. Kun erinomainen yritys ei pysty lunastamaan siihen kohdistuneita suuria odotuksia, kurssiromahdus voi olla sijoittajalle katastrofaalinen.

Kuitenkin puheet siitä, että "Nokian taru olisi ohi", ovat hölynpölyä. Ei ole mitään viitteitä siitä, että Nokian taru yrityksenä olisi ohi. Yritys on vahva, mutta siihen kohdistuneet odotukset ovat olleet epärealistisia.

Kun tätä kirjoitussarjaa alettiin suunnitella, totesin heti, että on monia asioita, joita minun ei ole mielekästä käsitellä varsinkaan tässä seurassa. Taustaltanihan löytyy lähinnä vain sijoittajakokemusta, taloushistorian tuntemusta ja taloustieteen opintoja 1980-luvulta.

Seuraavalla kirjoittajalla on sitäkin enemmän tuoretta ja relevanttia koulutusta. KTM Jarkko Peltomäki puolustaa kauppatieteiden väitöskirjaa nimenomaan rahoituksen alalta vielä tämän samaisen joulukuun aikana. Jarkko jatkaa ja minä palaan tähän kirjoitussarjaan ehkä vasta ensi vuonna.

Yksittäiset osakkeet voivat tuottaa ja ovat tuottaneet äärimmäisen hyvin. Vuoden 1991 helmikuun alusta vuoden 2000 kesäkuun alkuun Nokian osake tuotti 80.000 % olettaen, että osingot uudelleensijoitettiin kyseiseen yhtiöön. Nokia loi Suomeen melkoisen määrän miljonäärejä ja mullisti monen säätiönkin talouden.

Kyse ei ole mistään ainutlaatuisesta ilmiöstä. Erään säätiön talous asettui 1980-luvulla aivan uuteen tilanteeseen yleisen kurssinousun takia ja etenkin sen takia, että Paraisten Kalkin eli myöhemmän Partekin osakkeet nousivat vuosina 1977 - 1988 n. 20-kertaiseen arvoon pois lukien osingot, joita ei ole laisinkaan huomioitu.

Ulkomailta löytyy vielä paljon kovempiakin lukuja, esim. Handelsbanken ja General Electric, joitten arvo on noussut vuodesta 1900 jopa yli miljoona prosenttia.

Tällä tavalla tullaan erääseen osakesijoittamisen perusolemukseen. Sijoittaja riskeeraa vain sijoituksensa verran, mutta voi olla osallisena hyvinkin suuresta kurssinoususta.

Kaiken huipuksi julkean vieläpä väittää, että kyse ei ole edes mistään loton päävoiton tai Lapin kullankaivajien haaveksiman pääsuonen löytämisen kaltaisesta harvinaisuudesta. Handelsbanken, General Electric ja Nokia ovat kaikki olleet varsin laajasti omistettuja yhtiöitä omassa maassaan. Esim. Nokialla oli 1992 yli 50.000 osakkeenomistajaa.

Ilmiötä yleistää vielä sekin, että suhdannevaihteluitten takia pörssien yleisetkin kurssivaihtelut ovat olleet hyvin voimakkaita. Maaliskuusta 2009 monen suomalaisen osakkeen kurssi on puolessa vuodessa lähes kaksinkertaistunut ja taulukossa liittyen merkintääni 17.11. on nähtävissä vielä hyvin paljon kovempia muutoksia suuntaan ja toiseen.

Jopa suurempi taito kuin onnistua ostamaan nousevaa osaketta oikeaan aikaan on kuitenkin taito osata pitää sitä. Institutionaaliset sijoittajat, sijoitusrahastot ja kaikki allokaatio-oppeja tiukasti seuraavat ja muille vastuulliset salkunhoitajat ovat suorastaan pakotettuja myymään voimakkaasti noussutta osaketta siinä vaiheessa kun sen osuus salkusta kasvaa liian suureksi.

Ilman hajauttamissääntöjäkin on tietysti järkevää kotiuttaa osa voitoista. Ongelmia on kuitenkin muitakin.

Sijoittamisen pitäisi perustua siihen, että sijoittaja arvioi yhtiön osakkeen arvon itsenäisesti ilman pörssikursseja. Kun jokainen osakkeenomistaja kuitenkin implisiittisesti osallistuu arviointiin pörssikursseja seuraamalla ja niihin reagoimalla on luonnollista, että pörssikursseihin kiinnittää huomiota. 1990-luvun alussa ostin Nokian osakkeita lähes ihanteellisen halvalla. Kun yhtiön kurssinousun takia PB- ja PE-luvut (jälkimmäinen laskettuna toteutuneesta tuloksesta) karkasivat taivaisiin ja Nokialla kuitenkin oli kaksi sitä silloin isompaa kilpailijaa, Motorola ja Ericsson sekä vielä Suomeenkin perustettu pieni kilpailija Benefon, myin osakkeet.

On varmaan ihmisestä itsestään kiinni, osaako hän aidosti iloita saamastaan suuresta myyntivoitosta vai siitä, että saamatta jäi vielä hyvin paljon enemmän. Henkilökohtaisena vinkkinä voin sanoa, että olen elämäni aikana tehnyt ilman yhtään mitään päivätreidaamista niin monta tuhatta pörssikauppaa, etten niihin suhtaudu yhtään minkäänlaisilla tunteilla.

Seuraava merkintä lienee tässä sarjassa viimeinen tänä vuonna. Käsittelen sijoittamisen yhtä erikoistapausta, nimittäin käänneyhtiöitä.

Osakkeen arvoa ei tietenkään pidä arvioida euromäärän mukaan. ÅAB:n osake ei välttämättä ole kallis 30 eurossa tai Raision osake halpa 2,5 eurossa.

Osakkaiden hintaa pyritään arvioimaan kahdella periaatteella.

Ensinnäkin osake on osuus yrityksen nettovarallisuudesta. Tunnusluvussa PB (pidempi muoto P/BV = price jaettuna book valuella eli osakekohtaisella kirjanpitoarvolla), on omat ongelmansa, jonka takia yrityksen omaisuustaseen problematiikkaan täytyy perehtyä.

Kun yritys A ostaa yrityksen B, sen pitää lähes aina maksaa ylihintaa, eihän kukaan euroa myy eurolla. Ylihinta merkitään taseeseen niin hauskalla termillä kuin "liikearvo", vaikka vain yhden kirjaimen päässä olisi asiasisällöltään oikeampi ilmaisu liika-arvo. Koska liikearvo hyvin usein on tyhjää täynnä, se pitäisi poistaa PB-luvusta.

Edelleenkin yrityksen varastot saattavat olla epäkurantteja. Esim. ICT-alalla toimivan yrityksen laitteet tai ohjelmistot eivät välttämättä vanhentuneina enää mene kaupaksi.

Ja jos tuotteet eivät mene kaupaksi, niitä valmistavilla koneillakaan ei välttämättä ole käyttöä. Kaiken huippuna on se, että kokonaiselle tuotantolaitokselle voi olla vaikea löytää käyttöä.

Kun Wärtsilä Meriteollisuus meni konkurssiin, eräs ongelma oli juuri telakka-alueen arvo. Jos tuotantoa ei olisi pystytty jatkamaan, ei telakkalaitteilla olisi ollut suurtakaan arvoa, vaikka niitten rakentamiseen olikin sidottu runsaasti pääomaa. Laivanrakennusalustaa, allastelakkaa ja suurta levyhallia hitsausrobotteineen ei olisi tarvittu ollenkaan eikä raskaitten nosturikoneistojen siirtämisestä muualle olisi ollut juuri enempää hyötyä.

Näin päädymme siihen ikävään realiteettiin, että epävarmuustekijöitä on PB-luvussa ja sen takana olevassa omaisuustaseessa niin liikearvossa, varastoissa, käyttöomaisuudessa kuin kiinteistöissäkin. Kaikki nämä voivat aiheuttaa tarpeita tehdä omaisuustaseeseen arvonalennuksia, jotka taas vaikuttavat yhtiön tulokseen.

Kvalitatiivinen analyysi ja sanallinen raportointi ovat ainoa keino täsmentää arvosijoittamisen kohdetta, mutta muutakin voisi tehdä. Varastokierron nopeuden perusteella voisi kehittää vaihto-omaisuudesta tunnusluvun. Mitä suurempi varasto suhteessa omaisuustaseeseen ja mitä hitaampi kierto, sitä pahempi.

Eniten ihmettelen analyytikkojen intoa kiitellä sitä, että firma on luopunut turhasta omaisuudestaan. Kasvukeskuksissa sijainneet toimistotilat ovat usein kasvattaneet arvoaan enemmän kuin mikä on ollut metsäteollisuuden ROI-%. Ruotsalainen metsäteollisuus kehua porskuttaa omistamillaan metsillä, kun suomalaisanalyytikot kiittävät sitä, että Ahlstromin omistajat listasivat firman ilman metsiä. Kiittää voisi enintään omistajien oveluutta ja taitavuutta siitä, että pitivät metsät ja jakoivat firman riskit.

Osake on myös osuus yhtiön voitosta. Sitä ilmaistaan yleensä PE-luvulla (price / earnings eli kurssi jaettuna osakekohtaisella tuloksella [eli EPS:llä = earnings per share]). Vähemmän käytettyjä tunnuslukuja ovat esim. EV/EBIT ja EV/EBITDA, ks.

Huomattava probleema niin omaisuuteen kuin tulokseen liittyvissä tunnusluvuissa on markkinoitten tehokkuus. Jos joku sijoittaja uskoo löytäneensä erinomaisen sijoituskohteen PB-luvun ollessa esim. alle yhden ja PE-luvun alle 10, sijoittajan olisi peräti terveellistä ymmärtää, että kaikki muutkin näkevät nuo samat luvut.

Mikäli toteutuneesta tuloksesta johdetut luvut ovat edullisia, syynä on mitä ilmeisemmin se, että markkinat eivät usko yrityksen kykyyn säilyttää tulostaan. Mikäli sijoittaja ostopäätöksen tekee, hänen täytyisi pystyä perustelemaan onnistuneesti itselleen, miksi markkinat ovat väärässä ja sijoittaja oikeassa. Erittäin vaativa tehtävä!

Yrityksen tulos on herkkä vaihteluille. Vaikka henkilöstökuluista paljon puhutaankin, ne eivät tule yllätyksenä, vaan kyse on siitä, että noususuhdanteessa työnantaja on suostunut palkkoihin, joita se suhdanteen heiketessä ei enää haluaisi maksaa.

Sen sijaan energiaan ja raaka-aineeseen saattaa liittyä hyvinkin voimakkaita hinnanvaihteluita.

Suhdanteitten heiketessä hintakilpailu kovenee. Kun yhtiön yksikön toiminta muuttuu kannattamattomaksi, sen sulkeminenkaan ei ole helppo ratkaisu. Yksikköön on sidottu henkisiä ja aineellisia pääomia ja yksikön myöhempi mahdollinen uudelleenavaaminen suhdanteitten parantuessa ja menetettyjen markkinoitten takaisin valtaaminen ei ole helppoa, miksi yksikköä voidaan pitää toiminnassa tappiollisenakin.

Erikoinen piirre tulosjulkistuksissa on, että kurssi reagoi usein kovin voimakkaasti siihen, jos tulos poikkeaa odotetusta. Tällöin on järkevää pohtia, kumpi on olennaisempaa, analyytikon maine vai yhtiön todellinen tila.

Jos sijoittaja uskoo yhtiön tuotteiden tulevaisuuteen tai yrityksellä on taseensa puolesta varaa uudistua ja uudistushaluinen johto, nämä ovat usein olennaisempia tekijöitä kuin yhden kvartaalituloksen lasku analyytikkojen konsensusodotuksesta 10 %:lla.

Lopuksi totean ikävästi, että ulkopuoliset arviot yrityksestä lähtevät lähes aina liikkeelle väärästä päästä, tulotaseen viimeisistä riveistä. Ennen viimeisiä rivejä on kuitenkin kaikki muu, eli viime kädessä asiakkaan tarpeen luominen ja sen tyydyttäminen kannattavasti.

Kun aloin tätä merkintää aikoinaan kirjoittaa, silmiini osui prof. Jukka Kemppisen blogimerkintä. Hän tosin jättää mainitsematta, että referoimansa kirja on myös suomennettu [Peter Drucker (1909-2005): The Essential Drucker (2001) ilmestyi suomeksi jo 2002 (suomennos Ritva Liljamo) nimellä "Druckerin parhaat."] Otteita s. 26-29:

"Kun kysytään, mikä yritys on, tyypillinen liikemies vastaa todennäköisesti kysymykseen, mitä yritys on: "Organisaatio voiton tekemistä varten" Tyypillinen taloustieteilijä vastaisi todennäköisesti samoin. Vastaus ei ole pelkästään väärä, vaan myös toisarvoista seikkaa korostava.

Voitto ja kannattavuus ovat toki elintärkeitä – yhteiskunnalle jopa tärkeämpiä kuin yksittäiselle yritykselle. Kannattavuus ei kuitenkaan ole liikeyrityksen ja liiketoiminnan tarkoitus, vaan niitä rajoittava tekijä. Voitto ei ole selitys, syy tai peruste liiketoiminnalle tai liiketoimintaa koskeville päätöksille vaan enemmänkin testi niiden oikeellisuudesta. Jos johtajien tuoleissa istuisi liikemiesten sijasta arkkienkeleitä, heidänkin pitäisi kantaa huolta kannattavuudesta huolimatta heidän täydellisestä kiinnostuksen puutteestaan voiton tekoon…

Jotta me voisimme tietää, mikä yritys on, joudumme aloittamaan sen tarkoituksesta. Tarkoituksen on oltava yrityksen ulkopuolella, sen ympäristössä. Yrityksen tarkoitukselle on vain yksi oikea määritelmä, luoda asiakaskunta… Asiakas määrittelee sen, mikä yritys on…

Koska yrityksen tarkoituksena on luoda asiakaskunta, sillä on vain kaksi perustehtävää, markkinointi ja innovointi….

Yritysjohtajan on muunnettava ympäristön tarpeet yrityksen kannattaviksi mahdollisuuksiksi. Sitäkin on innovointi… Innovaatio on enemmänkin taloudellinen kuin tekninen termi…

Asiakkaat haluavat oikeaa markkinointia: sitä että yritys lähtee asiakkaiden tarpeista. Asiakkaat haluavat, että yritys tyydyttää heidän tarpeensa… "

Juuri tätä problematiikka jokaisen yritystä arvioivan sijoittajan ja analyytikon pitäisi pohtia: miten asiakkaiden tarpeet kehittyvät ja miten juuri jollain tietyllä yrityksellä on keinot niitä hinta / laatu -suhteessa parhaiten tyydyttää.

Tehtävä ei ole mahdoton, se vain edellyttää uudenlaista näkemystä ja uudenlaisten kysymysten esittämistä (ajatuksissaan) yritysten vuosikertomuksille ja konkreettisesti yritysten johdolle.

Yritykset ovat tietenkin hyvin halukkaita esittelemään omia tuotteitaan ja palveluja. Niitten toimivuus ja vertailu kilpailijoihin on jo vaikeampaa.

Yksi syy, miksi itse suosin kotimarkkinayrityksiä, on juuri niiden tuotteiden ja palvelujen arvioinnin helppous.

OMXHelsinki (aikaisempi HEX-yleisindeksi)

   Kk/v                                                                           indeksin pisteluku

Suhdannevaihteluihin liittyy mahdollisuus sekä suuriin voittoihin että traagisiin tappioihin.

Suurimmat suhteelliset turpiin ottamiseni minä koin alaikäisenä. Apuun tarvittiin edesmennyttä isääni muutaman tuhannen　markan tuella. Summa ei -70-luvun puolivälissä ollut ainakaan minulle, silloiselle koulupojalle, vähäinen. Toisaalta se ei johtavassa asemassa olleelle virkamiesisälleni ollut minkäänlainen katastrofi, ei varsinkaan kun isäni “sijoitti” lähinnä pankkitilille. 35 vuoden perspektiivillä oppirahat olivat pienet saatuun opetukseen nähden.

Toiste suhdanteet eivät ole minua yllättäneet, mutta olen melko läheltä ulkopuolisena seurannut myöhempiä katastrofeja, joissa on mennyt ns. kaikki, esim. omakotitaloja. Asialla eivät todellakaan olleet mitkään tuulipukuiset “bullerot”, vaan pari taloushallinnon tutkintoa suorittaneet suuryrityksen johtajat, toimitusjohtajasta seuraavassa portaassa. Sen enempää täsmentämättä voin sanoa, että suurin asiantuntemushan olisi pitänyt olla pankeissa, joista SKOP ja STS menivät faktisesti konkkaan ja KOP ja Leonia pakkonaitettiin.

Jos todetaan, että 1980- ja 1990 lukujen suhdannekäänteessä (nykyistä on liian aikaista arvioida) ~ puolet pankeista epäonnistuivat katastrofaalisesti, päästään siihen, ettei sijoittaminen ole ihan riskitöntä puuhaa, ei varsinkaan jos välttämättä pitää ostaa all time high -tilanteessa.

Korostettuani riskin olemassaoloa on pelkän tasapuolisuuden nimessä on syytä myös todeta, että sijoittamiseen liittyy paitsi mahdollisuus menettää sijoituksensa kokonaan myös mahdollisuus moninkertaistaa sijoitettu pääoma. Tämä ei ole mitään teoriaa vaan moniaita kertoja toteutunut vaihtoehto.

Riski ja tuotto kulkevat käsi kädessä ja ovat saman asian kääntöpuolia. Ilman jonkinlaista riskiä ei olisi realituottoa ja voitot ovat riippuvaisia sijoittajan kyvystä ja halusta ottaa riskejä.

Osakkeita pitää ostaa silloin, kun “veri virtaa kaduilla” (Rotschild), “kun muut myyvät “(Rockefeller Sr) tai kun “maailmanloppu on 3 tunnin päässä“ (höpinää vuodelta 2009).

Jos minä hahmottaisin sijoittajan esikuvan, niin se olisi käärme, siis käärme. Kuopassaan liikkumatta lymyämä käärme, joka odottaa silmiään räpäyttämättä pullean saaliin tulemista taatusti riittävän lähelle ennen ratkaisevaa iskua - siinä on oikea sijoittajan esikuva.

Seuraavaksi yksittäisistä osakevalinnoista (stock picking).

Jo ennen teollistumista maatalousyhteiskunta tunsi suhdannevaihtelut. Ne kuitenkin poikkesivat myöhemmästä niin suuressa määrin, ettei niitten käsitteleminen oli mielekästä tässä yhteydessä.

Teollistuminen alkoi Englannissa 1700-luvun lopulla ja suuressa osassa Eurooppaa, USA:a ja eräissä Englannin siirtomaissa 1800-luvun puolivälin tienoilla.

Teollistuminen loi talouteen ennennäkemätöntä dynaamisuutta ja myös suhdannevaihtelut siinä mielessä kuin ne nykyäänkin tunnetaan. Mm. ilmiön havaitsi jo v. 1860 ranskalainen tilastotieteilijä Clément Juglar.

Suhdannevaihtelut ovat talouden tärkeimpiä asioita. Kansantalouden suhdannevaihtelut eivät ole yhteneväiset pörssin nousu- ja laskukausien kanssa, mutta jossain muodossa suhdannevaihtelut ilmenevät kaikilla talouden alueilla ja pörssissä sangen voimakkaina. Sijoittajalle ne tarkoittavat karkeasti sanoen sitä, että olennaisinta on tietää milloin ostaa ja myy osakkeita. Ei ole järkevää ostaa huonoksi tietämänsä yrityksen osakkeita, mutta yleensä sellaisetkin nousevat bullmarketissa.

Oman sijoittajaurani aikana olen nähnyt neljästi kun suhdannerotkoon on ajettu kaasu pohjassa. Miksi 150 vuotta sitten havaittua ilmiötä ei vieläkään riittävästi tiedosteta?

Ruotsalainen taloustieteilijä Erik Dahmén havaitsi, että suomalainen metsäteollisuus päätti usein investoinneista suhdannehuipulla ja investointi valmistui suhdanteen pohjalle mahdollisimman huonoon aikaan. Vastavalmistuneita tehtaita on pantu suoraan seisomaan. (Dahménin havainnot koskivat 1980-lukua ja sitä vanhempia paria vuosikymmentä.)

Dahménin mukaan metsäteollisuuden johto toki tiesi suhdannevaihteluista, mutta suuresta investoinnista päättäminen laina- ja osakkaiden rahalla ei ammattijohdolta käynyt päinsä perustelulla "musta tuntuu". Kun suhdannekäänne saatiin tilastoitua, oli jo aivan liian myöhäistä. Markkinat eivät odota ensimmäistäkään tilastoa vaan ne ennakoivat.

Mielestäni Dahménin käsityksiä voisi laventaa institutionaalisiin sijoittajiin, salkunhoitajiin, sijoitusneuvojiin ja talousmediaan.

Lisäksi on huomattava kaksi asiaa. Ihmiset ovat todistettavasti ainakin viimeiset 2500 vuotta kokeneet elävänsä omana elinaikanaan ainutlaatuisen poikkeuksellisia aikoja. Siksi menneisyydessä havaittuja säännönmukaisuuksien ei uskota koskevan juuri kyseistä aikaa.

Toisessa päässä taasen syventyminen yksityiskohtiin haittaa kokonaiskuvan näkemistä. Useinhan pankkien sijoittajille suuntaamat katsaukset muodostuvat eri ihmisten kirjoittamista osioista, joilla ei näytä olevan paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Ensin käsitellään kansantaloutta ja globaaleja rahamarkkinoita ja sitten hypätään suomalaisten medium cap -yritysten nyansseihin.

Kuitenkin suhdannevaihteluitten huomioiminen olisi taatusti tärkeä ja minun mielestäni varsin helppokin sijoittamisessa huomioon otettava tekijä.

Vakaumuksellisen holdaajan omaisuustulot muodostuvat osingoista. Ihanteellinen sijoituskohde on yritys, joka pystyy vuodesta toiseen kasvattamaan ulos maksettua osinkoa. Kuten mm. Henri Elo on viitannut, kannattavasti kasvaminen on vaikea taito.

Lain mukaan osinkoja ei makseta tulotaseesta, vaan konsernin emoyhtiön omaisuustaseesta ilmenevästä erästä "jakokelpoiset varat", mikä erä usein on moninkertainen viimeisen tilivuoden tulokseen verrattuna.

Melko ristiriitaisesti pörssiyhtiöt kuitenkin ilmoittavat osingonjakopolitiikkansa prosentteina viimeisen tilivuoden tuloksesta. Usein perään tulee epämääräistä tekstiä hurskaista toiveista tasaisesta osingonjaosta.

Olisi tutkimisen arvoinen asia selvittää, miten hyvin ilmoitetut osingonjakopolitiikat toteutuivat keväällä 2009, kun tilivuoden 2008 tuloksesta osinkoja maksettiin. "Bulleron" asemesta nimenomaan yritysjohto panikoi. Vaikka monella yrityksellä oli niin tulosta, tilauksia kuin jakokelpoisia varoja vaikka kuinka, yhtiöt tinkivät osingonjaostaan pitääkseen likviditeettinsä ideaalisessa kunnossa.

Sopii kysyä, miksi kalliita virheitä tekevää yritysjohtoa sitoutetaan ja kannustetaan uusiin möhläyksiin, mutta vain osakkeenomistaja on se, jonka on joustettava.

Kuitenkin tasainen osingonmaksu olisi tuiki välttämätön esim. säätiölle, joista jotkut 1990-luvun alkupuolella joutuivatkin vaikeuksiin osinkotulojen ehtyessä.

Lopuksi on vielä todettava valittaen, että Suomessa osingot maksetaan vain kerran vuodessa, kun ne eräissä maissa maksetaan kvartaalituloksista neljä kertaa vuodessa.

Voi olla, että osingoistakin saa voita leipänsä päälle, mutta jos voin päälle haluaa vielä leikkeleitäkin lisukkeiksi, siihen tarvitaan kurssivoittoja, joita seuraavaksi käsittelen.