Näin vapunpäivänä lienee hyvä kirjoittaa muutama sananen aina yhtä takuupiristävällä tavallani. Kun me eurooppalaiset kansat täydessä harmoniassa olemme päättäneet liittovaltioitua ja keskittää talouspolitiikan Brysselin erehtymättömille henkilöille, niin voisi olla ihan hyvä katsastella yhteisvastuusta aiheutuvia numeraaleja. Suomen kannalta ilahduttavinta on tietysti se, ettei meidän tarvitse sitten enää häpeillen pyöritellä nappikaupan tapaisia vaihtorahoja, vaan pääsemme suoraan käsiksi suuriin rahoihin.

Olen lueskellut muutamaan otteeseen erästä neljä vuotta vanhaa tutkimusta. Vuoden 2009 alussa kun eurokriisistä ei ollut vielä mitään tietoa, Jagadeesh Gokhale sai valmiiksi prujukasan nimeltä "Measuring the Unfunded Obligations of European Countries", jonka omalla käännökselläni ilmaisin muodossa Euroopan maiden kattamattomien vastuiden mittaaminen. Kun tilannetta arvioi siltä kannalta, onko Eurooppa keskimäärin voinut paremmin vai huonommin sitten tutkimusraportin, voidaan näitä tutkimuksessa olevia lukuja pitää kenties sangen lohdullisina verrattuna nykytilanteeseen.

Gokhale näkee, että budjettipaineita tulee kahdelta rintamalta. Toinen on aiemminkin huomioitu demograafinen kehitys. Euroopan väestö keskimäärin ikääntyy. Syitä ovat mm. vähäinen syntyvyysaste ja vanhempien ikäluokkien pidempi elinikä. Taloudellisella rintamalla jokainen euromaa on luopunut rahapolitiikasta, eikä näin ollen voi toteuttaa maalle itselleen räätälöityä politiikkaa omien taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Luvatut terveydenhuolto-, eläke- ja koulutuskustannukset ovat enimmäkseen Euroopan maissa rahoitettu läpivirtana verotuloista. Euroopan maat ovat kuitenkin sitoutuneet talouskurin ylläpitämiseen, vaikka nyt näyttää ilmeisesti enemmän siltä, että tuo linja jätetään unholaan. Koska juuri minkäänlaisia puskureita ei ole, tulee verovaroja kerätä enemmän, mikäli nämä hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarit olisi tarkoitettu säilyttää. Toinen vaihtoehto on tietysti ruveta hankkimaan positiivista nettopositiota sijoituksin. Keskimäärin EU-maa tarvitsisi jälkimmäiseen n. 4,3 kertaa bkt:nsa verran sijoitusomaisuutta, jonka tuotto-odotus olisi sama kuin valtion maksama lainarahan hinta. Tällöin voisi näitä hyvinvointivaltiolle määriteltyjä vastuita rahoittaa tästä ikuisuuteen. Koska me olemme päättäneet siis vetää kaikki Euroopassa tasan tulisi Suomelle tällaisesta vaihtoehdosta muodollinen n. 900 miljardin euron varainhankinta eteen.

Mikäli tällainen pieni taskurahan sivuun laittaminen ei tunnu mielekkäältä vaihtoehdolta, voitaisiin pääomaa kerätä hiljalleen. Gokhale laskee, että vuosisadan puoleenväliin kuljettaessa joka ainoa vuosi tulisi laittaa syrjään sijoituksia varten 8,3% maiden bkt:sta. Vuoden 2050 jälkeen pitäisi todennäköisesti laittaa hieman enemmän. Suomen tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että Suomessa tuo hiljalleen säästäminen tulisi suuremmaksi (9,6% bkt:sta). Toisaalta olemme poikkeustapaus euroalueella puskuroitujen eläkevakuutusvarallisuuden vuoksi. Katsellessani tilannetta tuolloisen tiedon valossa, tulisi Espanjalle "huokeammaksi" jäädä pois liittovaltiosta tässä mielessä. Keskenään Espanjan vuotuinen tarve kattamattomien vastuiden kattamiseen olisi vain 5,4% heidän bkt:sta, kun taas Saksa olisi inauksen nettosaajan puolella (9,2% / bkt).

Veronkorotusmallissa Euroopan maat (jälleen se fantastinen yhteisvastuu huomioiden) nostaisivat kokonaisveroastettaan marginaaliset 15 prosenttiyksikköä. Näin heti alkuun. Tästä tulee vielä vuosikymmenen puoliväliin mennessä tehdä asteittaista korotusta 5 prosenttiyksikön verran.

Kattamattomien vastuiden osalta Suomi on Euroopan maista rakenteellisesti keskivertoa heikommassa jamassa. Hyvinvointi maksaa. Tutkimuksen seikkaperäisempiä lukuja ja pohdintoja vasten tuntuu mahdottomalta voida ylläpitää nykyistä huolenpitävää järjestelmää. Kaipa me noista jostain luovumme, mitä esimerkiksi me nyt jollain terveydenhuollolla teemme? Tärkeintä on saada julkisiin menoihin lisäystä hallinnon puolelle.