Hyppää pääsisältöön

Poliitiikan uutiset

Arto Luukkanen: Onko Venäjä marttyyri, uhri vai syyllinen?

Perussuomalaiset - 1 tunti 13 min sitten

Venäjän oman näkemyksen mukaan länsi on pettänyt sen kylmän sodan jälkeen, kun se salli Naton laajenemisen itään ja pyrki ”värivallankumousten” avulla varastamaan sen viimeiset liittolaiset.

Erityisesti vuonna 1999 tapahtunut Kosovon kriisin ratkaisu ”humanitäärisellä interventiolla” oli Venäjälle kipeä isku. Siltä ei kysytty, vaan itäisen suurvallan globaalit edut pyyhkäistiin tylysti syrjään. Lopulta Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 osoitti sen, että läntinen maailma ei välitä tippaakaan kansainvälisestä oikeudesta eikä siitä, mitä Venäjä sanoo.

Ajatus lännen jatkuvasta ja hellittämättömistä Venäjä-vihasta on varsin yleinen stereotypia, ja sille löytynee ymmärtäjiä myös maan nykyisten johtajien keskuudesta. Samoin slavofiilien ja geopoliitikkojen toistelema ajatus Venäjän erityisestä tiestä ja lännen edustamasta itsekkyydestä sekä moraalisesta rappiosta on saanut kannatusta myös tavallisten kansalaisten keskuudessa. Ei liene yllätys kenellekään, että Ukrainan kriisi on tehostanut näitä mielikuvia.

Mutta onko Venäjä tosiaan uhri, jonka länsi uhkaa kuristaa? Onko se marttyyri ja kansallisten arvojen viimeinen linnake, kuten sen puolustajat uskovat?

Seuraavassa artikkelissa käsitellään Venäjän muuttunutta asemaa Euroopan turvallisuuspoliittisessa kentässä sekä sitä, miten Ukrainan oma kansallinen identiteetti on kehkeytymässä vuoden 2014 kriisin tuloksena.

Tämän artikkelin lähtökohtana on Ukrainan kriisi vuonna 2014. Siinä Venäjä ja sen läntinen naapurimaa ovat kietoutuneet niin sanottuun low intensity- aseelliseen selkkaukseen, joka uhkaa Euroopan rauhaa. Mielenkiintoiseksi tämän konfliktin tekee se, että kylmän sodan jälkeisessä maailmassahan uskottiin, että sotilaallinen vastakkainasettelu olisi lopullisesti ohitse eikä kiistatilanteissa käytettäisi enää fyysistä voimaa.

Tämä ajattelutapa sai kolhuja Kosovon kriisissä vuonna 1999. Siitä huolimatta Euroopassa ei ajateltu 2000-luvulla käytettävän voimaa. Tällöinhän puhuttiin avoimesti siitä, miten sotilasliitto Natoa pitäisi muuttaa ja että myös Venäjän pitäisi liittyä siihen. Tätä varten kehitettiin niin sanottuja rauhankumppanuusohjelmia ja yhteisiä toimintoja, joiden piti johtaa jännityksen vähenemiseen.

Venäjän ymmärtämisen länsimaiset muutokset

Osoituksena tästä yleisestä optimismista lännessä ajateltiin vielä 1990-luvulla yleisesti, että Venäjä tulisi olemaan osa suurta globaalia maailmanjärjestystä. Tätä varten kehitettiin jopa erityinen tieteenala: transitiologia, jossa oletettiin, että Venäjästä tulee siirtymäajan jälkeen aivan normaali valtio, jolla ei olisi Neuvostoliiton suurvaltaelkeitä ja joka toimisi yhteistyössä lännen kanssa.

Transitiologian perusolettamuksena oli ajatus siitä, että länsi antaisi Venäjälle lainoja ja asiantuntemusta, kun Venäjä käyttäytyisi hyvin. Itäinen suurvalta menisi voittoisan kapitalismin sivistävään kouluun, jossa se uudistaisi hallinnollisia rakenteitaan. Vastaavasti murisevalle karhulle lainahanat pysyisivät kiinni.

Yhdysvaltalainen tutkija Stephen F. Cohen on käyttänyt tästä ilmiöstä määritelmää ”epäonnistunut ristiretki”. Hänen mukaansa etenkin yhdysvaltalaiset tutkijat ja neuvonantajat halusivat innokkaasti ulottaa tämän Venäjän uudistamisen aivan joka tasolle. Vimma uudistuksiin oli niin suuri, että tämän prosessin piti ulottua Venäjän hallinnollisten rakenteiden disintegraatioon ja tuhoon saakka. Mätää ei voinut uudistaa.

Jeltsinin tehtäväksi nähtiin ei pelkästään kommunistisen puolueen tuhoaminen vaan myös monien muiden Venäjän instituutioiden murskaaminen. Lääkäritermein potilas piti saattaa niin heikkoon tilaan, että sen syöpäpesäkkeet heikentyisivät ja kuolisivat pois.

Tämän koulukunnan tunnetuimmat kehittäjät, yhdysvaltalainen Jeffrey Sachs ja ruotsalainen Anders Åslund, tulivat monitieteisen Venäjän tutkimuksen tradition ulkopuolelta ja uskoivat läntisen taloustieteen perusideoiden pätevän siirtymävaiheen Venäjällä. Sokkiterapia epäonnistui, ja sitä kuvaa Sachsin tunnettu lausahdus siitä, jonka mukaan kun kirurgit (eli maailmanpankin asiantuntijat) avasivat potilaan rintakehän, niin sieltä tulikin vastaan aivan erilainen elimistö kuin luultiinkaan.

Suurin ongelma oli se, että tämä linimentti, joka oli luentosaleissa näyttänyt hyvältä (”tuhotaan kerralla ja uudistetaan sitten”), ei sopinut oikeaan elävään yhteiskuntaan. Siitä huolimatta tutkijoiden valtavirta oli mukana tässä hypessä, myös Suomessa. Perusteltiin siirtymätalouksien tutkimuslaitoksia ja rahoitettiin Venäjän kansalaisyhteiskunnan (jota siis ei ollut olemassa) tutkimusta. Tähän liittyvät myös ne monet, jo painovaiheessa vanhentuneet, mietinnöt siitä, miten Venäjä olisi Suomelle ja maailmalle luotettava kumppani.

Näin sivumennen sanoen nämä vaihtuvat poliittiset agendat ovat olleet aina vahvasti Venäjä-tutkimuksessa; tutkijoiden mielipiteet ja arviot ovat vaihdelleet vuosituhannen alun riemukkaan positiivisista ja innostuneista analyyseistä aina illuusionsa menettäneisiin huomattavasti synkempiin arvioihin Putinin valtaantulon jälkeen.

Transitiotutkimus: kuinka venäläiset kesytetään?

Transitiotutkimuksen yhteydessä syntyi myös Euroopan poliittisen yhteistoiminnan syventämiseksi tarkoitettu integraatiotutkimus, jossa tarkastelun kohteeksi tulivat historiallisten toimijayhteisöjen hajoaminen ja niiden uudelleenorganisoituminen. Sanomattomana ideana oli tietysti se, että kaiken kehityksen lopullisena päämääränä oli uusi arvoyhteisö – EU.

Taloustieteilijöiden tuntumassa apajalle tulivat myös muut tieteenalat yhdessä poliittisten kommentaattorien kanssa. Innostuipa eräs historiantutkija kyseessä olevasta prosessista sen verran, että kirjoitti hyvin myyvän kirjan historian loppumisesta ja läntisten arvojen triumfista.

Näin jälkikäteen arvosteltuna transitiotutkimuksen erityisluonteeseen sisältyi monia omalaatuisia piirteitä. Siitä näytti tulevan arvotettua, ja se ladattiin täyteen läntisten voittajien arvostamia yhteiskunnallisia ideaaleja. Sen lausumattomaksi tehtäväksi annettiin läntisten hyveiden, kuten demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisten ihmisoikeuksien, edistäminen. Transitiologiasta tuli vähäksi aikaa uudenlainen poliittinen totuus, ideologia – tai poliittinen usko, jota läntiset ”lähetyssaarnaajat” levittivät ja johon myös monet tutkijat kääntyivät. Venäjän karhu piti opetettaman ihmistavoille tarjoamalla sille länsilainojen hunajaa. Transitiologiaan näytti olevan myös sisälle ladattuna aimo annos aivan tavallista ylemmyydentuntoista rasismia.

Vuoden 2000 jälkeen kaikki muuttuu

Nämä kaikki oletukset Venäjän heikkoudesta ja siitä, että länsi voisi sanella Venäjälle ehtojaan, romuttuivat vuoden 2000 jälkeen. Vladimir Putinin aikana Venäjä on saanut takaisin itsetuntoaan, vaurauttaan ja ennen kaikkea poliittista voimaansa.

Nyt lännen suhde Venäjään viileni ja karhu ei enää totellut sen läntisiä oppimestareita. Entisestä ei liittolaisesta mutta kumppanista tulikin kilpailija. Tämä näkyi myös tutkijoiden nimityksissä. Venäjästä tuli energianteollisuuden johtama petrovaltio, hybridi, tandemokratia, sekurokratia, eksynyt suurvalta tai sitten autoritäärinen puolidiktatuuri. Putinin tuloa presidentiksi kuitenkin tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä: Venäjä ei näyttänytkään enää ajelehtivan tuulessa.

Vladimir Putinin Venäjä keskitti vuodesta 2000 lähtien valtaa, aloitti uuden Tšetšenian sodan, keskeytti Venäjän hajoamisen, kesytti duuman ja laittoi kunnianhimoiset liikemiehet kuriin. Varsinaisissa uudistuksissa Putinin hallinnon harjoittama uudistuslinja oli ollut kuitenkin varovaisen hidasta. Kun poliittinen vakaus oli ensimmäisinä vuosina hallinnon ensisijainen päämäärä, niin rohkeat uudistushankkeet haudattiin varsin pian tai pantiin jäihin. Tästä esimerkkinä olivat todellisen maareformin puuttuminen sekä julkisen sektorin subventiopolitiikan jatkaminen.

Aikomukset olivat kuitenkin hyvät. Kuten niin monien edellistenkin Venäjän hallitusten toiveena, oli myös Putinin ensimmäisten vuosien aikana tarkoitus uudistaa rakenteita, lisätä tehokkuutta, vähentää korruptiota ja hillitä virkamiesten väärinkäytöksiä. Tämä projekti ei ole onnistunut. Päinvastoin kaasu- ja öljydollarien vuolas virta 2000-luvulla pahensi näitä ongelmia.

Putinin ainoana vaihtoehtona oli tässä vaiheessa turvautua pakkoon ja autoritäärisyyteen. Historiallisesti tarkasteluna Venäjää on uudistettu aina autoritäärisesti: joko vahvana hallinnollisena hankkeena kuten keisarillisena aikana ministeri Sergei Witten tai Pjotr Stolypinin ajamana tai sitten ”aasialaisesti” – Stalinin ajamana modernisaatiohankkeena. Witten ja Stolypin hankkeet kukistuivat siihen, että ylin päättäjä ei kyennyt tukemaan pitkäjänteisesti uudistajien hankkeita. Ne jäivät kesken. Stalinin modernisaatioprojekti taas onnistui, mutta sen hintana oli Venäjän predestinoituminen savupiipputeollisuuteen, tehottomuuteen ja kuritalouteen. Nyt uudistusprojekti jäi kesken, eikä hallinto halunnutkaan todella tehdä muutoksia entiseen.

Venäjän modernisaatioprosessi ja kansallisten projektien pystyttäminen eivät loppujen lopuksi olleet Putinin hallinnolle sen tärkein prioriteetti. Venäjää hallitsevan sekurokratian ensimmäisenä ja ainoana tavoitteena oli pikemminkin estää Venäjän ”ideologinen hajoaminen” ja aloittaa uuden imperiumin rakentaminen.

Tapahtunut poliittinen muutos betonoitiin ideologisesti niin sanotun suvereenin demokratian nimityksen alle. Siinä tärkeintä oli Venäjän yhtenäisyys ja voima. Kuten Vladislav Surkov, Putinin varakansliapäällikkö, totesi aikoinaan ”Yhtenäinen Venäjä” ‑puolueen edustajille, ”oranssi” teknologia pyrkii ideologiseen hajottamiseen, ja lääke siihen on ”kansallisesti orientoituneen johtavan säädyn muodostuminen”.

Suvereenin demokratian prioriteetit pysäyttivät uudistukset. Se näkyi myös suhteessa ulkomaihin. Välit viilenivät, kun Venäjä alkoi harjoittamaan aktiivisempaa ulkopolitiikkaa. Erityisesti projekti oman suurvaltahegemonian rakentamisesta, toisin sanoen Euraasian liiton perustamisesta, hiersi suhteita entisiin neuvostotasavaltoihin ja länsinaapureihin. Oliko tarkoitus herättää henkiin vanha Neuvostoliitto ja sukeltaa takaisin kylmän sodan aikoihin?

Muutos käynnistyi vähitellen vuonna 2000. Venäjän ulkopolitiikka omaksui uudet suuntaviivat vuoden 2000 kesäkuussa, kun Venäjän federaatio hyväksyi uuden ulkopoliittisen doktriinin. Siinä mainittiin selvästi, että Venäjällä on oikeus puolustaa omia kansalaisiaan sekä heidän ulkomailla asuvien maanmiestensä oikeuksia ja etuja – kaikin mahdollisin tavoin.

Putinin johtaman uuden Venäjän tärkeänä punaisena lankana oli alusta asti sen suurvalta-aseman alueellinen ja globaalinen palauttaminen, kuitenkin niin, että pragmaattinen ja yhteistyöhakuinen linja mahdollisiin globaaleihin vastustajiinkin säilytetään – mikäli se on mahdollista.

Putinin omaksuman uuden ulkopoliittisen linjan mukaan Venäjän ulkopolitiikan oli keskityttävä ajamaan ennen kaikkea Venäjän omia etuja. Vanhakantainen geopolitiikka ja globaali kilpailu sopivat tähän tulkintaan. Tähän uuden valtiollisen kokonaisuuden rakentamiseen on liittynyt myös rajantekoa läntisen maailman arvoihin. Ne on Venäjällä todettu moraalittomiksi ja vääriksi.

Venäjän näkökulmasta länsi ja sen edustamat arvot ovat heikkenemässä ja nopeasti kehittyvät mahdit, kuten Intia ja Kiina, ovat nousussa.

Käytännössä tämä uusi linja on näkynyt vanhanaikaisen ulkopolitiikan tai niin sanotun tahtopolitiikan noudattamisessa. Kun ulkopolitiikan muutos tehtiin virallisesti vuonna 2000, sen käytännön linjat saneltiin 23.10.2003 Moskovassa.

Tällöin Yhdysvallat oli osoittanut, että se ei välitä vähääkään Venäjän protesteista ja oli hyökännyt Irakiin. Tämä näkyi, kun lokakuussa 2003 pidettiin Moskovassa Venäjän armeijan ja puolustuksen avainhenkilöille erityinen ”laajennettu kokous”. Tapahtuman merkitystä korosti se, että siihen osallistui myös silloinen presidentti Vladimir Putin. Kokouksessa hyväksyttiin 73-sivuinen dokumentti ”Venäjän federaation asevoimien kasvun aktuaalit tehtävät”.

Tilaisuuden pääviestinä oli, että sotilaallista voimaa käytetään tulevaisuudessa yhä enemmän turvallisuuden ylläpitämiseksi. Tämä silloiselta puolustusministeri Sergei Ivanovilta peräisin ollut niin sanottu Ivanov-doktriini saikin yhä enemmän merkitystä, koska siinä Venäjä hyväksyi ensimmäistä kertaa kylmän sodan jälkeen vallitsevat tosiasiat ja sen ”vihollisten” harjoittaman globaalin kilpailun. Toisaalta siinä myös hyväksyttiin, että Venäjä oli tarvittaessa valmis sotilaallisen voiman käyttöön.

Ivanov-doktriini oli sisällöltään seuraava: 1) Venäjällä on uusia tavoitteita suhteessaan Itä-Euroopan entisiin ”kommunistisiin valtioihin”, 2) Venäjä haluaa voimistaa taloudellisia asemiaan näissä maissa kasvattamalla niiden riippuvuutta Venäjän energiasta ja 3) Venäjä haluaa rajata entiset vaikutusalueet uudelleen ja luoda rajoilleen neuvostoaikaiset puskurivyöhykkeet. Sen tavoitteena oli halu rajoittaa läntistä vaikutusta näissä maissa ja laajentaa omaa etupiiriään sekä heikentää erityisesti Euroopan transatlanttisia suhteita.

Ivanov-doktriini sai myöhemmin taakseen uudenlaisen ulkopoliittisen linjanvedon, kun Venäjällä hyväksyttiin vuonna 2006 niin sanottu Putin-doktriini, ajatus Venäjän geo-taloudellisesta vaikutuspiiristä.

Tällä dokumentilla Venäjän ”voimamiehet” olivat halukkaita astumaan uuden askeleen. Venäjän kansallinen ideologia sai nyt oman ohjelmansa: maan oli oltava suvereeni demokratia, sen talouden piti olla vahva ja lopuksi sillä piti olla myös sellainen armeija, joka kykeni ajamaan maan etuja konkreettisestikin. Nyt siirryttäisiin sanoista tekoihin.

Teoriassa tämä merkitsi sitä, että Venäjä pyrki vuodesta 2006 lähtien luomaan erityisiä etupiirejä maansa rajojen ulkopuolelle. Kaikkein tärkeintä näytti olevan Naton vaikutuksen eliminointi tämän etupiirin alueella. Lännessä tätä ei aluksi otettu vakavasti. Ajateltiin, että kaikki nämä julistukset olivat vain Venäjän sisäpolitiikkaa ja että todellista konkreettista kamppailua ei lännen ja Venäjän välillä todella tulisi.

Kun kortit katsottiin: Georgian sota 2008

Lännen ja Venäjän välinen suhde jopa lämpeni väliaikaisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen, jolloin Venäjä avasi oman takapihansa Keski-Aasiassa yhdysvaltalaisten terrorisminvastaiselle sodalle. Kun Yhdysvallat oli kanveesissa, puhuttiin jopa vanhoin termein ”liittoutuneista”.

Yhdysvaltojen terrorisminvastainen sota kuitenkin laajeni Irakiin, mikä katkaisi tämän sydämellisen yhteistyön. Varsinainen pommi koettiin vuonna 2008, jolloin Georgian ja Venäjän välillä käytiin pieni rajasota. Se mullisti kaiken.

Venäjä ei enää perääntynytkään. Tämän sodan taustalla oli ulkopoliittisia syitä mutta myös sisäpoliittisia syitä. Samalla kun 1990-luvulla Venäjän federaatio alkoi etsiä historiallista viitekehystään ja omaa identiteettiään, niin sanottu selektiivinen nationalismi, toisin sanoen tarkkojen ääriviivojen vetäminen ”meidän” ja ”muiden” välille, muuttui tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi. Federaation asukkaista ylivoimainen enemmistö oli sen jälkeen etnisiä venäläisiä, ja puhtaan kansallisvaltion ajatus muuttui konkreettiseksi mahdollisuudeksi Venäjällä.

Puhtaasti venäläinen nationalismi oli yksi varteenotettava vaihtoehto kansalliseksi ideologiaksi, vaikka nykyajan Euroopassa nationalismilla on nähty usein olevan aiempaa vähemmän vetovoimaa. Esimerkiksi tunnettu kansallisuuskysymyksistä kirjoittanut britti E. J. Hobsbawm ajattelee nationalismin merkityksen olevan häviämässä suurempien taloudellis-poliittisten yksikköjen tieltä. Näin ei ilmeisesti sitten ollutkaan.

Venäjän kannalta kysymys oli kuitenkin hieman monimutkaisempi. Sille Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä seurannut Itä-Euroopan maiden liittyminen Natoon merkitsi sitä, että länsi oli itse asiassa salaisesti halukas kuristamaan Venäjää. Etenkin 2000-luvun alun ”värivallankumousten” esiinmarssi vakuutti Putinin johtaman Venäjän siitä, että sitä vastaan oli käynnissä sitkeä kampanja. Vuonna 2000 Serbia sai oman verettömän vallankumouksensa, vuonna 2003 oli vuorossa Georgia, vuonna 2005 Ukraina ja Kirgisia. Venäjän vastainen piiri alkoi sulkeutua.

Putinin Venäjällä tämän vääjäämättömästi etenevän prosessin tulkittiin olevan se vaarallisin suuntaus. Kuten presidentti Medvedev totesi vuoden 2008 kesällä, parlamentaarinen demokratia merkitsisi ”Venäjän kuolemaa”, toisin sanoen sen nykyisen sekurokratian tuhoutumista. Putinin ajan Venäjän vastauksena tähän uhkakuvaan (demokratia plus maan hajoaminen) on ollut kriisien ja konfliktien generoiminen niin sanotun ”low intensity” ‑periaatteen mukaisesti.

Georgian kriisin eskaloitumisen tapa viittasi siihen, että tällä sodalla oli useita ”kokkeja” ja että sillä oli omat kiihkeät kummisetänsä myös Venäjällä. Venäjä oli aina vuoden 2003 ruusuvallankumouksesta lähtien pyrkinyt Georgian kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Georgialaisten avustava rooli Ukrainan oranssivallankumouksessa oli aikoinaan ratkaiseva, ja Georgian uhitteleva käytös on ollut punainen vaate Moskovassa. Venäjä myös kiristi maiden välejä tunnustamalla de facto Abhasian ja Etelä-Ossetian hallitukset ja kieltämällä monien georgialaisten tuotteiden tuonnin Venäjälle.

Pahinta oli kuitenkin Georgian tekemä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Villakoiran ydin oli se, että Georgia ei ole vuodesta 2003 alkaen halunnut olla Venäjän vaikutuspiirissä. Moskovassa tätä itsepäisyyttä pidettiin vaarallisena esimerkkinä Kaukasuksen muille pikkuvaltioille ja ennen kaikkea sen alueen omille kansallisuuksille. Entä jos tataarit Volgan alueella ottaisivat esimerkkiä itsepäisestä Georgiasta? Se merkitsisi Venäjän hajoamista. Georgian kurittaminen vuonna 2008 toimi siten myös havainnollisena oppituntina siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin Venäjän federaation alue pyrkisi itsenäisyyteen.

Georgian ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin alku ja varsinainen sodan aloittaja on vieläkin vahvan mediasumun peitossa. Kumpikin osapuoli syytti toista kansanmurhasta ja sodan aloittamisesta. Ulkopuolisille tarjoiltiin vain vahvasti puolueellista disinformaatiota, jossa kummallakin puolella oli oma totuutensa. Venäjä ilmoitti aloittaneensa humanitaarisen operaation Etelä-Ossetian siviilien pelastamiseksi, kun taas Georgia kertoi kansainväliselle yleisölle, että Venäjä pyrkii tuhoamaan sen itsenäisyyden.

Georgian kriisin pahin seuraus oli kuitenkin siinä, että väkivalta otettiin uudelleen esille poliittisena mahdollisuutena Euroopassa. Se ei ole YK:n turvallisuusneuvoston kontrolloimaa eikä myöskään Yhdysvaltojen ”humanitaarisen maailmapoliisin” politiikkaa. Venäjä huomasi, että sen on mahdollista käyttää tätä ”enklaavi-strategiaa” myös Baltian maita ja Ukrainaa vastaan ja lopulta murentaa Naton uskottavuutta.

Ukrainan kriisi tasapainon horjuttajana

Venäjän suhde Ukrainaan on aina ollut mielenkiintoisella tavalla holhoava. Vielä keisarillisella ajalla maa oli ”vähä-Venäjä”: agraarinen ”junttila”, jolla ei ollut kykyä omaan kansakunnan kehitykseen. Neuvostoaikana Ukraina oli taas maan liittovaltiokokonaisuuden peruskivi. Neuvostoliitto ei olisi ollut mahdollinen ilman Ukrainaa. Näyttää siltä, että Ukrainalle on annettu Euraasian unionissa yhtä tärkeä osa; Venäjän uuden imperiumin pystyttäminen ei olisi mahdollinen ilman tämän 44-miljoonaisen kansan liittymistä siihen.

Tässä tilanteessa Ukrainan halu lähestyä EU:ta ja länttä koettiin petturuudeksi. Euromaidanin kansannousu ei voinut olla aito vallankumous vaan pikemminkin lännen inspiroima ”värivallankumous”. Venäjää petettiin, ja se oli taas uhri.

Venäjän kannalta välitön syy Krimin miehittämiseen oli ilmeisesti niin sanottujen helmikuun 20.–21. päivien neuvotteluiden tulosten mitätöiminen. Tällöinhän Puolan, Ranskan ja Saksan ulkoministerit tapasivat presidentti Janukovitšin ja maan opposition edustajat.

Tässä hauraassa sovinnossa päätettiin, että presidentti palauttaa perustuslain entiselleen ja määrää parlamentti- ja presidentinvaalit. Myös Venäjä osallistui niihin lähettämällä tärkeän neuvonantajansa Vladimir Lukinin neuvottelemaan. Lopulta sovittu kompromissi saatiin kirjalliseen muotoon ja niin kolme EU:n ulkoministeriä, presidentti Janukovitš kuin opposition edustajat allekirjoittivat sen. Myös Putin näytti hyväksyvän sen pitkin hampain.

Kadut eivät kuitenkaan hyväksyneet enää mitään kompromissia, vaan mielenosoittajat vaativat sisäministerin ja Berkutin johtajan vangitsemista. Vallankumous tulisi jatkumaan siihen saakka, kunnes presidentti olisi eronnut!

Tämän jälkeen opposition johtajien oli taivuttava kadun vaatimuksiin ja tapahtumat vyöryivät omalla painollaan. Presidentti Janukovitšin vallan rakenteet alkoivat nopeasti rapistua ja entisen vallan kannattajat alkoivat poistua maasta. Vallan dominot kaatuivat. Presidentin väkivaltakoneiston johtajat pakenivat, ja sen jälkeen myös Berkutin poliisit hävisivät ja vallankumoukselliset valtasivat rakennuksia. Entisen vallan edustajat neuvottelivat Maidanin aktivistien kanssa, ja sovittiin siitä, että mitään lynkkauksia ei tapahtuisi. Lopulta myös Janukovitš pakeni. Entinen eliitti tyhjensi lähtiessään valtion rahat.

Valtatyhjiö täyttyi nopeasti. Janukovitšin paon jälkeen parlamentti vahvisti olevansa ainoa laillinen valtioelin, joka pian erotti presidentin ja määräsi virkaatekevät presidentit ja pääministerit.

Tämä oli ratkaiseva seikka. Venäjä katsoi, että allekirjoitettu kompromissi oli vain sumuverhoa, ja sitä oli petkutettu. Sen mukaan EU:n ulkoministerit olivat vain avustaneet tulevaa valtiokaappausta. Tässä mallissa Ukrainan vallankumous oli lännen inspiroima salajuoni ja todiste siitä, että länsi haluaa tuhota Venäjän.

Putinin hallinnon mukaan tämä kaappaus oikeutti Venäjän kovaankin politiikkaan. Tilanne muistutti näin kylmän sodan aikaa: jos länsi sai etuja jossain päin maailmaa, oli Venäjän saatava siitä kompensaatiota.

Venäjän kova linja johtui tietenkin myös siitä, että se pelkäsi Ukrainan vapautumisen idän uhasta säteilevän suoraan sen sisäpolitiikkaan. Arabikevään esimerkki epäilemättä pelotti: entä jos Euromaidan liukuisi Punaiselle torille? Ukrainalla näytti riittävän sympatiaa; hyvänä esimerkkinä tästä on Venäjän johtavien kirjailijoiden kirjoittama tukiadressi Kiovan kansannousulle.

Venäjän toiminnan motivaation taustalla oli epäilemättä useita seikkoja, mutta näyttää siltä, että 28. päivänä helmikuuta alkanut Krimin miehitys ja Ukrainan painostaminen päätettiin varsin impulsiivisen harkinnan jälkeen ja myös ilmeisesti mielenkuohussa. Putin koki tilanteen henkilökohtaisena loukkauksena.

On hyvin todennäköistä, että lopullinen päätös tehtiin maan ”johtonelikon” kesken 25.–26. päivänä helmikuuta. Tähän hyvin pieneen piiriin kuuluivat presidentin lisäksi Nikolai Patrušev – Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeri, Sergei Ivanov – presidentin hallinnon johtaja sekä tietenkin Aleksandr Bortnikov – tiedustelupalvelu FSB:n johtaja. Nämä ydininstituutiot, presidentinhallinto, federaation turvallisuusneuvosto ja FSB, hallitsevatkin nyt Venäjän turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Kyseinen nelikkö oli epäilemättä myös vastuussa Itä-Ukrainan kriisin eskaloitumisesta.

Ukrainan kansakunnan rakentamisprosessi – huomioita kesältä 2014

Euromaidanin vallankumous kaatoi entisen Venäjä-myönteisen johtajan mutta loi myös uuden ukrainalaisen identiteetin. Paradoksaalista kyllä, toinen ukrainalaisen identiteetin luoja oli ennen kaikkea Vladimir Putinin Venäjä.

On historian ironiaa, että Krimin kaappaus sekä sisällissodan luominen Itä-Ukrainaan vahvistivat juuri Petro Porošenkon asemaa Ukrainan presidenttinä. Ennen kaikkea tapahtumat mahdollistivat sen, että Kiovan hallitsemassa Ukrainassa käynnistyi voimakas kansallisen identiteetin rakentuminen. Ukrainan kansakunnan rakennus ei onnistunut vuonna 1918 eikä 1990-luvulla. Nyt se näytti onnistuneen.

Dokumentoin itse henkilökohtaisesti tämän kansallisen identiteetin kasvua kesällä 2014 Kiovassa arkistojen tutkimusmatkalla. Nostan tässä esille käytyjä keskusteluja ja vaikutelmia.

Keskusteluissa paikallisten kanssa näytti siltä, että nyt ukrainalaisilla oli vihollinen vuosisadoiksi, heillä oli aidot kansalliset marttyyrit ja pyhät kertomuksensa, joita toisteltaisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Tämä uusi ukrainalainen kansallismielisyys leijui vastaan Kiovassa joka puolella. Jokaisessa keskustelussa ja kohtaamisessa kajasti uudenlaista päättäväisyyttä siitä, että Venäjän kanssa ei haluta enää minkäänlaista alistussuhdetta.

Esimerkkinä tällaisesta uudenlaisesta päättäväisyydestä voisi mainita pitkät keskustelut ukrainalaisen valokuvaajan ja Maidan-aktivistin Taras Tomenkon kanssa.

Hänen puheenvuoroissaan näkyi selvästi muutos entiseen. Hänen mukaansa Ukraina halusi kulkea omaa tietään ja osana Euroopan kansojen perhettä. Maan tulevaisuus ei voinut olla riippuvainen entisestä alisteisesta suhteesta Moskovaan vaan siitä, mitä maan kansalaiset halusivat. Tomenko, kuten monet muut nuoret ukrainalaiset, toisteli sitä, että kesän 2014 tapahtumissa ei ollut kyse sisällissodasta vaan siitä, että Venäjä on nyt sodassa Ukrainan kansaa vastaan.

Näiden keskustelujen perusteella oli helppo todeta, että kiovalaiset uskoivat vahvasti oman vallankumouksensa niin sanottuun moraaliseen vaikutukseen. Heidän mukaansa Maidanilla ja Itä-Ukrainassa puolustettiin eurooppalaisia arvoja ja taisteltiin Euroopan kansojen puolesta. Tätä varten haettiin myös malleja historiasta, ja esimerkiksi Suomen talvisota kävi hyvin esimerkkinä siitä, miten pieni maa voi haastaa suuren maan.

Monet keskustelut aktivistien ja tavallisten ihmisten kanssa nostivat esille yhä uudelleen sen, miten tämä konflikti itse asiassa loi kaksi uutta kansakuntaa. Putinin valloitussota loi uuden kansallisen identiteetin perustan myös Venäjälle. Maa kylpee nyt sotaisen uhon ja konservatismin aalloissa. Samaan aikaan Venäjän demokraatit pyrkivät protestoimaan kiivaasti, mutta heidät on nyt pistetty sivuun. Vuotanut veri synnytti uudelleen myös venäläisen ”historia sacran”. Venäjä eli nyt kovin pitkittynyttä ”kansallista kevättä” – yhä uudelleen ja yhä järeämmillä propagandakeinoilla.

Ukrainassa tämä vallankumouksen kokemus oli taas säilötty Itsenäisyyden aukion jäljellejääneisiin muistomerkkeihin ja barrikadeihin ja ennen kaikkea kansalaisten kollektiiviseen muistoon.

Ulkopuoliselle vierailijalle Kiovan Itsenäisyyden aukio oli järisyttävä kokemus. Paikan ilmapiiri oli toivorikas ja muistutti Berliinin muurin tunnelmaa 1990-luvun alussa. Toivon lisäksi siellä uhosi samanlainen hartaus kuin aikoinaan Moskovan ”Valkoisen talon” luona.

Myös Moskovassa vallankumouksen tehnyt kansa oli löytänyt hetkeksi sankarinsa ja marttyyrinsä. Vuonna 1991 Jeltsin oli saanut voiton ja kolmea taisteluissa kaatunutta mielenosoittajaa juhlittiin uuden Venäjän sankareina. Silloin oli Venäjän kevät. Kommunismi oli voitettu!

Maidanilla ei ollut helppo säilyttää objektiivista viileyttä, kun Taras selosti pikkutarkasti sitä, miten ja mistä päin tarkka-ampujat tulittivat. Hän osoitteli paikkoja, minne uhrit tuupertuivat ja minkälaisia lelusuojavarusteita mielenosoittajat pitivät päällään.

Ulkopuolisen kävelijän valtaa Maidanilla tunne jostain selittämättömästä. Paikka on sikäläisille pyhä. Se on ”taivaallisen sotnian” kaatumispaikka. Nimitys kertoo niistä noin sadasta uhrista, jotka tarkka-ampujat niittivät tälle aukiolle. Ammuttujen kuvia oli koristettu kukilla.

Veri loi uuden Ukrainan?

Maidan oli myös vapaaehtoisten ”sankarien” vartiopaikka. Näytti siltä, että heinäkuussa 2014 jonkinlaiset viiksivallut ja nuoret gorillat pitivät siellä jatkuvaa mielenosoitusta. Keitä nämä ovat? Taras ei osannut luonnehtia tätä joukkoa tarkemmin. Urheiden aktivistien telttojen vieressä turisteille myytiin t-paitoja ja rihkamaa. Miehet pelasivat korttia ja lukivat lehtiä.

Toisaalta tämäkin on ymmärrettävää. Vallankumous tarvitsee rahaa ja sen on hengähdettävä. Samalla sakraali sekoittuu kaupusteluun. Kaikesta markkinatouhusta huolimatta myös tutkijalle nousi pala kurkkuun; epäuskoisen oli mahdollista sormeilla katulampuissa olevia luodinreikiä.

Jokaisessa aseellisessa konfliktissa vallitsee tietenkin kaksi totuutta. Yksi on kuitenkin varmaa.

Maidanin aukio on muistomerkki siitä, miten kansa voi kerta kaikkiaan saada tarpeeksensa; kansan ampujista tuli myös tahtomattaan uuden kansallismielisen Ukrainan luojia.

Historia on joskus ristiriitaista. Mellakkapoliisin luodit tekivät marttyyreitä. Se ei kuitenkaan riittänyt vielä kansallisen identiteetin ja päättäväisyyden luomiseen. Kuten edellä on mainittu, sen teki naapurimaan presidentti Putin, joka aloitti uuden Ukrainan nakertamisen miehittämällä Krimin ja junailemalla ”sisällissodan” Itä-Ukrainaan.

Häät Maidanilla ja nuorten sotaanlähtö

Paikalliset sanomalehdet ja kansainväliset verkkosivut toistelivat kesällä 2014 samoja asioita: sotainen menestys oli vihdoin tuonut Ukrainan johdolle uusia ystäviä, ja etenkin malesialaisen matkustajakoneen ampuminen kesällä 2014 merkitsi muutosta ulkomaiden suhteessa alueen niin sanottuun kapinaan. Alueelle oli ilmeisesti rientänyt Naton upseereja seuraamaan konfliktin kulkua. Myös Saksa näytti olevan halukas tukemaan Ukrainaa myös pienillä teoilla – ei pelkästään sanoilla. Sinne vietiin nyt luotiliivejä ja jotain ei-sotilaallista apua. Edellä mainituissa lähteissä kerrottiin siitä, miten Eurooppa näytti hetkeksi löytäneen omatuntonsa.

Ukrainassa näytti olevan käynnissä jonkinlainen hiljainen mobilisaatio. Viitteitä tästä näimme, kun vastasimme myöntävästi erääseen syntymäpäiväkutsuun Kiovan kansallismuseon vieressä, puistossa. Merkkipäivän sankari, muuan Ostap, oli kerännyt ison joukon ystäviään, ja me suomalaiset tutkijatkin pääsimme näin vieraiksi.

Näissä syntymäpäivissä oli kuitenkin jotain erikoista. Ei pelkästään siksi, että vieraille ei tarjottu tippaakaan alkoholia. Juhla oli erilainen. Paikalle saapui vähitellen suuri joukko nuorta väkeä, ja todellinen kunniavieras ei ollutkaan yllättäen se, jonka syntymäpäiviä vietettiin.

Paikalle saapui auto, josta kannettiin pyörätuolilla eräs mies. Autosta horjui esiin vammautuneita; joillakin oli kainalosauvat ja toisella käsi siteessä. Väki seurasi intensiivisesti mukana.

Paikalle kompuroi Itä-Ukrainan sodan veteraaneja. Mukana oli muun muassa eräs yliopistomies – Kiinan-tutkija. Hän oli lähtenyt mukaan ja päässyt helpolla, toinen käsi on siteissä. Iloisesti hymyilevä sotaveteraani juhli kuitenkin joukossa mukana vaimonsa kanssa. Tunnelma tiivistyi näiden veteraanien tulon myötä.

Näiden syntymäpäivien sankari Ostap kertoi meille olevansa Maidanin aktivisteja ja sanoi menneensä naimisiin Itsenäisyyden aukiolla juuri sen jälkeen, kun voitto oli varmistettu. Nyt hän aikoo mennä Itä-Ukrainaan auttamaan ATOn joukkoja (Itä-Ukrainan terrorisminvastainen armeija).

Tässähän oli jotakin epätodellista! Nuoressa ja idealistisessa joukossa kukki romanttinen tunnekuohu ja vapaaehtoinen innostus. Kenelle ne kellot nyt soivatkaan? Ostap kertoi solmineensa rakkauden liiton aina kuolemaan saakka! He nostivat maljoja Ukrainan sankarien kunniaksi ja tulevalle voitolle. Ilman näitä juhlallisia puheita juhlavieraat olisivat olleet tavallisia nuoria. Nyt he näyttivät löytäneen niin sanotun ison asian.

Ulkopuoliselle tarkkailijalle paljastui lopulta se, että nämä syntymäpäivät olivat vain kulissia. Nämähän olivat oikeastaan jonkinlaiset mobilisaatiojuhlat, joita tässä kaupungissa vietetään nyt useita. Kakunpalojen ja limonadin seassa velloi suuri määrä innostusta ja toivoa uudesta Ukrainasta. Kerättiin rahaa, jolla aiottiin ostaa ruokaa, sidontatarvikkeita ja yökiikareita. Samalla leikin ja naurun takana tuijotti kuitenkin kylmä todellisuus: Ostap oli menossa vaaraan.

Uudet ihmiset opettelemassa suomea

Epätavallisen tutkimusmatkan viimeinen ilta huipentui keskustelun ukrainalaisten nuorten kanssa, jotka opiskelivat suomea.

Oli tietysti mainiota rupatella suomeksi ja nähdä, miten innostuneita nämä tavalliset opiskelijat olivat kielestämme.

Näille nuorille opiskelijoille Suomi merkitsi jotakin ihmeellistä onnenmaata, jossa skandinaavinen elintaso kohtasi hyvän elämän perusasiat. Hienoa! Mutta… miten näille toiveikkaille opiskelijoille olisi voinut sanoa mitään negatiivista Suomesta? Eihän näitä voinut muuta kuin kannustaa tulemaan Suomeen ja varoitella ilmastosta sekä ujoista ihmisistä. Mikä ilahduttavaa, isossa joukossa oli eräs oma opiskelijani, joka kertoi käyneensä vaihdossa Tverissä ja tulevansa kursseilleni syksyllä.

Näiden toivorikkaiden ja uutta tähyävien opiskelijoiden innostuksessa oli kuitenkin paljon jotain sellaista, jota ei voi itse ymmärtää. Näille opiskelijoille Euroopan unioni kerta kaikkiaan merkitsee hyvää arvoyhteisöä ja taetta siitä, että Ukrainaa ei jätettäisi itsekseen selviämään Venäjän kanssa. Tässä uskossa on jotain liikuttavaa.

Miten näille untuvikoille olisi voinut sanoa, että nämä toiveet olivat vähintäänkin utopistisia? Että EU:n jäsenet kyllä ostaisivat kaasua idästä, möisivät Venäjälle Mistral-aluksia ja tukisivat Lontoon Cityn venäläisiä pankkiireja – ainoastaan siksi, että raha ratkaisee.

Nämä nuoret taas uskoivat muutokseen ja hyvyyteen.

TT ARTO LUUKKANEN

Kirjoitus on julkaistu osana Venäjä: Uhka vai mahdollisuus? -esseekokoelmaa.

The post Arto Luukkanen: Onko Venäjä marttyyri, uhri vai syyllinen? appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Venäjäntuntijoiden kirja julkistettiin

Perussuomalaiset - 2 tuntia 20 min sitten

VIDEO | Suomen Perusta –ajatuspaja julkaisi tänään Venäjä-asiantuntijoiden esseekokoelman ”Venäjä: uhka vai mahdollisuus?” Toinen kirjan toimittajista, dosentti Arto Luukkanen, esitteli aamupäivällä kirjaa Eduskunnassa. Luukkanen painotti puheenvuorossaan Venäjän näkökulman huomioimista.

- Omassa artikkelissani tarkastelin asiaa Venäjän kannalta. Mielestäni tämä on tärkeää, koska nykykeskustelussa on käynnissä mediasota molemmilla puolilla. Molemmat syyttelevät toisiaan. On vaarana, että toinen osapuoli demonisoi toisen, Luukkaanen kuvaa.

Luukkasen mukaan Venäjän kannalta kriisi näyttää siltä, että länsi yrittää ”hamuta koko ajan valtimoa ja kuristaa sitä”.

- Onko näin – en ota kantaa – mutta lähtökohtana on, että täytyy ymmärtää, miten venäläiset ajattelevat. Suomalaisten kansallisen edun kannalta on tärkeää ymmärtää ja nähdä molempien osapuolten näkemykset, muttei tietenkään lähteä osapuolten motiiveihin mukaan.

Kriisi puhalsi Ukrainaan kansallishenkeä

Teologian tohtori Luukkasen mukaan näyttää siltä, että Ukrainan kansallisen identiteetin rakentamisprosessi ei alkanut 1918 eikä 1990, mutta on nyt Ukrainan kriisin myötä päässyt käyntiin. Hän kehottaa kuuntelemaan kansan tuntoja.

- Jos tunnustamme sen, että jokaisella kansalla on oikeus itsemääräämisoikeuteen, niin silloin tietysti Ukrainan kansan omaa ääntä kannattaa kuunnella, Luukkanen painottaa.

Luukkasen lisäksi kirjan tekoon osallistuivat  Timo VihavainenArto LuukkanenTimo KoivurovaEsa SeppänenJukka MallinenKari LiuhtoOiva Miettinen ja Sakari Linden. Toisena toimittajana toimi Suomen Perusta -ajatuspajan toiminnanjohtaja Simo Grönroos.

Esseekokoelma on ladattavissa Suomen Perustan sivuilta >

The post Venäjäntuntijoiden kirja julkistettiin appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Parlamentaarinen selvitysryhmä haluaa nostaa puolustusmäärärahoja

Perussuomalaiset - 2 tuntia 47 min sitten

Eduskunnan parlamentaarinen selvitysryhmä haluaa palauttaa puolustusvoimien asemäärärahat säästöjä edeltävälle tasolle. Rahoitusta pitäisi nostaa asteittain niin, ettävuonna 2016 annettaisiin 50 miljoonan lisäys. Vuonna 2020 lisäraha nousisi 150 miljoonaan euroon. Tällaista korotusta vaadittiin jo valtioneuvoston puolustusselonteossa vuonna 2012.

Tällä hetkellä asevarusteluun annetaan 500 miljoonaa euroa vuodessa, mikä ei riitä edes nykyiseen varustetarpeeseen. Tilanne pahenee vuosikymmenen vaihteeseen mennessä, jolloin useat keskeiset asejärjestelmät vanhentuvat yhtä aikaa jo pelkästään maavoimissa.

- Tästä ei päästä yli ”vähemmällä enemmän”-ajattelulla. Se sitruuna on puserrettu loppuun, työryhmän puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok.) sanoo.

Asemäärärahoihin menee nyt alle viidesosa puolustusbudjetista, kun aiemmin osuus oli noin kolmannes, vaikka aseet maksoivat vähemmän kuin nyt. Työryhmä esitteli raporttinsa keskiviikkoaamuna eduskunnan Pikkuparlamentissa.

Punavihreät vastaan

Punavihreät puolueet asettuivat tapansa mukaan vastustamaan eduskuntapuolueiden muuten hyvin yhdenmukaista kantaa. Vasemmistoliitto jätti raporttiin eriävän mielipiteen ja vihreät jättivät täydentävän lausuman.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintie väitti, että vaalikauden alussa sovitut määrärahojen alennukset oli sovittu pysyvästi alemmaksi tasoksi, jota ei sovi nostaa. Työryhmän ei pitäisi myöskään sitoa tulevia päätöksiä, jotka pitäisi tehdä hallitusneuvottelujen yhteydessä.

- En voi myöskään mitenkään yhtyä näkemykseen, etteivätkö puolustusvoimat voisi suoriutua tehtävistään nykyisellä rahoituksella muutaman vuoden päästäkin, Lapintie sanoi luovutustilaisuudessa.

Vihreät puolittaisi
armeijan miesvahvuuden

Vihreät kätkevät toiveensa isänmaalliseen kaapuun samaan tapaan kuin Fennovoiman ydinsodassa. Anni Sinnemäki (vihr.) sanoi vihreiden jakavan työryhmän näkemykset muuten, mutta he tahtoisivat turvata asemäärärahojen hyvän tason puolittamalla sodan ajan joukkojen määrän 230 000:sta 60 000 mieheen.

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja, eduskunnan puolustusvaliokuntaa johtava Jussi Niinistö ei hyväksy vihreiden linjaa.

- Asemäärärahojen turvaaminen on vihreille pelkkä keppihevonen. He ajavat vanhaa linjaansa armeijan miesvoiman pienentämiseksi. Heillähän on oma mallinsa, jota muut puolueet vastustavat. Perussuomalaiset vastustavat vihreiden linjaa jyrkästi, Niinistö toteaa.

- Me vastustamme jo edellistä supistusta, joka pienentää miesvoiman 350 000:sta 230 000:een ensi vuodesta alkaen. Se on ehdoton minimi, jos koko maata halutaan puolustaa – ja se on myös puolustusvoimien kanta, Niinistö muistutti.

Miljardien hankinnat
ensi vuosikymmenellä

Puolustusvoimien hankinnat eivät jää tähän: ensi vuosikymmenellä täytyy uusia ilmavoimien ja laivaston kalusto yhteensä jopa 10 miljardin edestä. Hävittäjähankinnat liikkuvat noin seitsemässä miljardissa eurossa, laivaston järjestelmät sentään paljon vähemmän.

- Niitä ei missään tapauksessa voida ostaa tavanomaisen puolustusbudjetin puitteissa, sanoi työryhmän puheenjohtaja Kanerva.

Hän muisteli kuitenkin edellisiä Hornet-hankintoja tehdyn vielä vaikeammassa taloustilanteessa ja rahat löydettiin silloinkin.

- Tapasin juuri tuolloisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok.), nuukana tunnetun miehen, joka sanoi, että tähän hankintaan täytyy rahat löytää. Hornet-hankintoja tehtiin monipuolisten vastakauppojen turvin. Devalvaatio tosin nosti loppusummaa huimasti aiottua suuremmaksi, mutta nyt ei ole devalvaatiosta pelkoa, Kanerva muisteli.

Vuosi on asettanut
asiat uusiin mittapuihin

Kanerva kiitti vuosi sitten asetetun työryhmän henkeä ennenkokemattoman hyväksi. Kulunut vuosi on asettanut puolustuspolitiikan uusiin mittapuihin niin, että asioista on löydetty keskustelujen kautta yhteisymmärrys vasemmiston ja vihreiden varaumia lukuun ottamatta.

- Puolustuskyky voi rapautua joko hitaasti tai nopeasti. Ukrainan puolustuskyky rapautui pitkän ajan kuluessa ja nyt tiedämme, miten siellä on käynyt. Ruotsin puolustuskyky murentui nopeasti, kun siellä ei huomioitu, että keli voi muuttua piankin, pahoitteli Kanerva, joka oli sonnustautunut Ukrainan lipun väriseen solmioon.

Ennaltaehkäisevä
kynnys pidettävä korkeana

Kanervan mukaan Suomen sotilaallisen puolustuskyvyn ensisijainen päämäärä on nostaa ennaltaehkäisevä kynnys sotilaallisen voiman käytölle ja sillä uhkaamiselle. Myös Suomeen kohdistuvat hyökkäykset pitää voida torjua. Ennaltaehkäisy säilyy tärkeimpänä myös tulevaisuudessa.

Tämä edellyttää puolustusvoimilta tehtävien mukaista todellista suorituskykyä. Puolustuksen perustana säilyy yleinen asevelvollisuus. Koko palveluskelpoinen ikäluokka koulutetaan ja sijoitetaan sodan ajan joukkoihin. Tehtävien toteuttaminen edellyttää nykyistä korkeampaa toimintavalmiutta ja taistelunkestävyyttä.

- Erityisesti joukkojen korkean toimintavalmiuden merkitys on saamassa uudenlaisen painoarvon Euroopassa, Kanerva korosti.

Varoitus saatava ajoissa,
valmiuslait tarkasteluun

Ukrainassa on nähty, kuinka muutosnopeus, ennakoimattomuus ja epävarmuus lisääntyvät ja strategiset yllätykset ovat mahdollisuuksia. Sodan kuvan muuttutessa voimankäytön keinovalikoima laajentuu ja käyttömahdollisuudet monipuolistuvat. Sodan alkamishetken tunnistaminen ja ennakoiminen vaikeutuvat.

- Ukrainan tapahtumat tuovat esille hybridisodankäynnin, jossa käytetään sekä avoimia että verhottuja sotilaallisia keinoja. Sotilaallinen toiminta ei välttämättä ole laajaa maa-alueen haltuunottoa, vaan se perustuu pieniin suorituskykyisiin joukkoihin, ”vihreisiin miehiin”, joita nähtiin Krimillä ja Ukrainassa, Kanerva kertoi.

Ukrainassa nähtiin monipuolisesti poliittisia, taloudellisia ja sotilaallisen painostuksen keinoja. Informaatiosodankäynti sekä kyberhyökkäykset ovat olennainen osa toimijoiden keinovalikoimaa.

- Ennakkovaroituksen merkitys nousee entistä tärkeämmälle tasolle. Olisi syytä tarkastella mkyös lakeja, jotka koskevat valmiuden kohottamista. Varoaika lyhenee ja on jo laskenu koko Euroopassa, Kanerva sanoo ja korostaa koko yhteiskunnan kokonaismaanpuolustuksen merkitystä.

Päätösten ja vaalien pohjaksi

Puolustusministeri Carl Haglund (r.) toivoi selvityksestä hyvää pohjaa niin tulevien päätösten pohjaksi kuin keskustelun eväiksi jo tulevissa eduskuntavaaleissa ja hallitusneuvotteluissa.

Hän uskoi, että materiaalimäärärahojen nostoon löytyy eduskunnassa tahtoa. Puolustusuudistuksen päätösten perumiseen ei ole aihetta: sillä saavutettiin pysyviä säästöjä. Ensi vuodesta alkaen nostetaan toimintamenoja ennalleen, kuten kertausharjoituksia, maastovuorokausia ja ilmavoimien lentotunteja. Kalustomäärärahat ovat jääneet niistä vielä jälkeen.

 

 

The post Parlamentaarinen selvitysryhmä haluaa nostaa puolustusmäärärahoja appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Ranne: Hämeenlinnan imago kärsi Sunny Car Centerin vuoksi

Perussuomalaiset - 3 tuntia 13 min sitten

Julkisuudessa jo pitkään puidun surullisenkuuluisan Sunny Car Centerin tarina näyttäisi olevan loppusuorallaan. Toimitusjohtaja Markku Ritaluoma ei pystynyt hankkimaan rahoitusta määräaikaan eli syyskuun loppuun mennessä. Kaupunki on tänä aamuna toimittanut käräjäoikeudelle kaupan purkua varten vaadittavat maakaaren mukaiset asiakirjat.

- Kaupan purkaminen ei olekaan aivan yksinkertainen asia, mutta kun se on hoidettu, on Sunny Car Centerille varattua tonttia lähdettävä hyvin nopealla aikataululla kaavoittamaan uudelleen, toteaa autokauppahankkeeseen liittyviä epäselvyyksiä ja laittomuuksia jo vuosia kritisoinut kaupunginhallituksen perussuomalainen varapuheenjohtaja Lulu Ranne.

Ritaluoma on yllättäen lähtenyt Floridaan eikä ole tavoitettavissa. Sunny Car Centerin hallituksessa istuva Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Iisakki Kiemunki (sd.) uskoo Ranteen mukaan vieläkin Ritaluoman kanssa käytävän yhteistyön mahdollisuuksiin.

- Ritaluoma ei ole osoittautunut luotettavaksi yhteistyökumppaniksi, joten uusia yhteistyötahoja on haettava muualta, Ranne sanoo.

Kovaa peliä julkisuudessa

Sunny Car Centerin tarina nousi valtakunnan julkisuuteen elokuussa niin sanotun sambialaiskohun myötä, kun Ritaluoma kertoi julkisesti maksaneensa – poliisin varoituksesta huolimatta – 336 000 euroa eteläafrikkalaiselle tilille.

Juttu paisui ja peli muuttui likaiseksi, kun Ritaluoma ja Kiemunki syyttivät Rannetta ja perussuomalaisten kansanedustaja Ismo Soukolaa luottamuksellisen tiedon vuotamisesta sambialaiselle verkkolehdelle.

- Kiemunki väitti meidän vuotaneen salaista tietoa Afrikkaan mustamaalaamistarkoituksessa, yrittäen näin häivyttää omia juttujaan siirtämällä valokeilan perussuomalaisiin. Jätimme Ismon kanssa asiasta tutkintapyynnön. Asianajajan mukaan kyseessä on joko kunnianloukkaus tai törkeä kunnianloukkaus. Tämäkin asia etenee, kertoo Ranne.

Laittomuuksiin ei puututtu

Kiemunki on nostanut julkisuuteen myös Ranteen yksityiselämään liittyviä asioita, jotka eivät liity koko juttuun millään tavalla. Kaikesta käy ilmi demarien ja kokoomuksen hätä sekä lähestyvät eduskuntavaalit.

- Todelliset faktat päätöksenteon pohjana ovat koko tämän prosessin aikana olleet puutteelliset. Laittomuuksiin ja laiminlyönteihin ei ole puututtu niiden edellyttämällä tavalla. Tämä ei saa olla se taso, jolla Hämeenlinnassa taikka missään päin Suomea tehdään päätöksiä. Tässä prosessissa on myös unohtunut se, mikä on kaupunkilaisten paras. Kaupungin imagokin on kärsinyt merkittävästi, sanoo Ranne.

 

The post Ranne: Hämeenlinnan imago kärsi Sunny Car Centerin vuoksi appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Pääministeri Stubb Pariisissa: Eurooppaa ei ole tuomittu heikkoon kasvuun

Kokoomus - 3 tuntia 57 min sitten
“Kun etsimme poliittisia ratkaisuja kasvun luomiseksi Eurooppaan, meidän täytyy ymmärtää, kuinka nykyaikainen talous toimii, mikä saa sen kasvamaan. Eurooppa on ollut taloudellinen menestystarina, mutta tehnyt matkan varrella myös virheitä.

Ollessaan vielä 90-luvulla telemarkkinasektorin edelläkävijä, Eurooppa menetti tuon aseman Yhdysvalloille. Euroopasta puuttuivat tuolloin sekä sisämarkkinat että digitaalitalouden yhteiseurooppalaiset standardit.

Globalisaatio tarkoittaa kovaa kilpailua, joka ei kunnioita valtioiden tai maanosien rajoja. Tullien ja vapaakauppa-alueiden taakse piiloutuminen ei ole tätä päivää – yritystemme ja taloutemme pitää menestyä avoimesti.

Euroopan tulevaisuuden mahdollisuudet ovat automatisoitumisen aiheuttamat muutokset työvoiman kysyntään, ilmastonmuutokseen vastaaminen sekä digiteknologian kehittyminen. Nämä kehityssuunnat voivat vaikuttaa abstrakteilta, mutta Suomen paperiteollisuus on tästä konkreettinen esimerkki. Digimedian vähentäessä paperin kysyntää, ovat paperitehtaat vastanneet muutokseen ryhtymällä valmistamaan vanhoista raaka-aineista uusia tuotteita, kuten biopolttoaineita.

Vain yritykset voivat saada aikaan talouskasvua. Julkiset toimijat voivat luoda mahdollisimman yrittäjäystävällisen ympäristön, mutta ne eivät voi tehdä yritysten työtä. Olemme Euroopassa yksimielisiä siitä, että kasvu edellyttää investointeja. Olennaista on, että investoitu raha on yksityiseltä sektorilta tulevaa. Se edellyttää, että Eurooppa näyttäytyy yksityiselle pääomalle jälleen luotettavana ja haluttavana sijoituskohteena.

Julkisen sektorin investointeihin turvautuminen ei ole ratkaisu, eikä monilla Euroopan mailla olisi tähän mahdollisuuttakaan. Päinvastoin meidän tulisi säilyttää taloudellinen vakaus, jonka olemme kovalla hinnalla viime vuosien jälkeen lunastaneet. Katsonkin, että EU:n kasvu- ja vakaussopimus luo raamit sille, kuinka paljon jäsenmaat voivat joustaa talouspolitiikoissaan.

Euroopan kasvuagenda muodostuu kansallisista rakenneuudistuksista, EU:n sisämarkkinoiden loppuun viemisestä sekä Euroopan osallisuudesta maailman markkinoille – esimerkkinä EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus. Tulevalla Euroopan komissiolla on vahva kasvuagenda, joka ansaitsee tukemme. Euroopan unioni olemme me – jos EU epäonnistuu, se johtuu meistä. Jatkuvan kasvusta ja kilpailukyvystä puhumisen sijaan tarvitaan tuloksia.

Eurooppaa ei ole tuomittu heikkoon kasvuun. Talouden kilpailuedellytyksiä parantamalla sekä rakennemuutosten avulla pystymme hakemaan käännettä parempaan.”

 

Pääministeri Alexander Stubb puhui 1. lokakuuta Pariisissa työnantajajärjestö MEDEFin järjestämässä kutsuvierastilaisuudessa talouskasvun luomisesta Eurooppaan.

 

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Keskusta ajaa lapsilisien leikkauksen perumista

Keskusta - 4 tuntia 28 min sitten
Keskustan mielestä hallituksen tulee perua lapsilisien leikkaus ja luopua hankalasta lapsilisien leikkauksen kompensaatiomallista.
Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Keski-Pohjanmaan piirin ehdokaslista täydentyy

Perussuomalaiset - 4 tuntia 38 min sitten

Perussuomalaisten Keski-Pohjanmaan piirihallitus on täydentänyt ehdokasasetteluaan. Kolmanneksi ehdokkaaksi valittiin tehdastyöläinen Marko Kulpakko Kaustiselta (kuvassa).

Jäsenäänestyksen perusteella on aiemmin valittu ehdokkaiksi yhteiskuntatieteiden kandidaatti  Aleksi Hernesniemi Kannuksesta  ja  kiinteistönvälittäjä Irma Kemppainen Kokkolasta.

The post Keski-Pohjanmaan piirin ehdokaslista täydentyy appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Päivi Räsänen: Vanhuspalveluiden laatu on kipukohta

Kristilliset - 5 tuntia 47 s sitten
- Vanhuspalveluiden laatu on yksi nyky-Suomen kipukohtia. Vaikka edelleen on parantamisen varaa, iloitsen siitä, että saimme aikaan viime vuonna voimaan tulleen vanhuspalvelulain, sanoo sisäministeri Päivi Räsänen Nurmossa.

- Tein jo seitsemän vuotta sitten kansanedustajana ikääntyneiden palveluista...
Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Kääriäinen ja Reijonen: Linjaus puolustusmäärärahojen korottamisesta oikea

Keskusta - 5 tuntia 25 min sitten
Puolustuksen pitkän aikavälin haasteita selvittäneen parlamentaarisen selvitysryhmän jäsenet, keskustalaiset Seppo Kääriäinen ja Eero Reijonen pitävät myönteisenä sitä, että hallitusryhmät suostuivat pitkän painostuksen jälkeen parlamentaarisen selvitysryhmän asettamiseen ja taipuivat korjaamaan puolustuksen määrärahoihin tekemiään leikkauksia.
Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Jussi Niinistö: Ulkoministeriön virkamiehet ylittivät valtuutensa

Perussuomalaiset - 5 tuntia 48 min sitten

Ulkoministeriön virkamiehet ylittivät valtuutensa antaessaan selvityksessä lausunnon, jonka mukaan Nato-jäsenyys selkeyttäisi Suomen tilannetta. Tätä mieltä on ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö, joka on myös perussuomalaisten varapuheenjohtaja.

Niinistön mielestä virkamiesten raportti jopa mutkistaa Suomen linjauksia.

- Virkamiesten pitää olla tietoisia ulkopolitiikan virallisesta linjasta. Se epäselvensi Suomen linjaa ja oli siten harkitsematon lausunto, Niinistö sanoi keskiviikkoaamuna.

Tuomioja hurjana

Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) veti herneen nenäänsä tästä virkamiesten valmistelemasta asiakirjasta, jonka Nato-lausunnosta hän ei ollut tietoinen ja jota hän vastusti. Niinistö ihmettelee, kuinka ulkoministeriössä voi olla kahta linjaa puolustuksen peruskysymyksestä.

- Ulkoministerin vastuulla on, mitä hänen ministeriössään tapahtuu ja tämä on kiusallista hänen kannaltaan, Niinistö totesi.
Niinistö otti asiaan kantaa tilaisuudessa, jossa julkistettiin parlamentaarisen selvitysryhmän raportti Suomen puolustuksen pitkän aikavälin haasteista.

Valiokunnan olisi pitänyt saada tietoa

Ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen (kok.) oli juuri hämmästellyt, kuinka valiokunta oli saanut tietää ulkoministeriön tuoreesta linjauksesta vuotona tiedotusvälineiden kautta. Tuomioja vastasi tähän Ylen Ykkösaamussa, että kysehän oli julkisesta asiakirjasta, eli vuodosta ei ollut kysymys.

Salolainen vastasi tähän keskiviikkoaamuna samalla kokouspaikalla, jossa puolustusselonteko luovutettiin. Hän sanoi ulkoasiainvaliokunnan valtiosihteeri Peter Stenlundin sanoneen, että asiakirja piti julkistaa perjantaina eli se on julkinen vasta sitten.

- Ja sittenkin sen tiedon pitäisi tulla ensin ulkoasiainvaliokuntaan meidän tietoomme, Salolainen totesi.

 

 

The post Jussi Niinistö: Ulkoministeriön virkamiehet ylittivät valtuutensa appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Työttömyysdevalvaatio Suomeen – ”90-luvun alun laman pahimmat muistot kalpenevat”

Perussuomalaiset - 6 tuntia 27 min sitten

Ajatushautomo Liberan tutkimusjohtaja Anders Ekholm haluaa herättää keskustelua Suomen vaihtoehdoista maan vajottua viiden eurokriisivuoden saattelemana lamaan. Ekholm kertoo julkaisussaan, että Suomi on ottamassa ensi askeleitaan kivuliaalla työttömysdevalvaation tiellä. Ekholm täsmentää työttömyysdevalvaation tarkoittavan sisäistä devalvaatiota. Tilanteeseen joudutaan, koska Suomella – kuiten muillakaan euromailla – ei ole enää joustavaa valuuttakurssia. Jouston puutteessa kansantalouden kustannuskilpailukyky määräytyy siten suurelta osin yksikkötyökustannusten mukaan.

Euron piti toimia toisin

Ekholm muistuttaa, että euroa käyttöönottaessa arveltiin vapaan liikkuvuuden yhdentävän euromaiden kansantalouksien kustannuskilpailukykyjä. Vapaan liikkuvuuden oli arkoitus ikään kuin tasottaa piikkejä ja rotkoja. Näin ei kuitenkaan käynyt. Vuosien 2000-2013 välisenä aikana Suomi menetti Saksaan nähden yli 20 prosenttia kustannuskilpailukyvystään.

Muutkin euromaat menettivät kustannuskilpailukykyään. Kasvanutta vajetta rahoitettiin velkarahalla, kunnes finanssikriisi kiersi velkahanat kiinni. Tällöin syntyi euroalueen velkakriisi, joka on sittemmin muuntanut muotoaan muun muassa rakennekriisiksi.

Työttömyysdevalvaation synty

Ekholmin kuvaama työttömyysdevalvaatio syntyi euroalueen velkakriisin vaiheessa, jolloin usean euromaan piti yhtä aikaa kohentaa kustannuskilpailukykyään, vaikka ne olivat samaan aikaan euron pakkopaidassa. Vaihtoehdoiksi ei jäänyt muita keinoja kuin joko tuottavuuden kohentaminen tai tuotannon kustannusten – erityisesti palkkakustannuksien – laskeminen.

Tuottavuuden lisääminen ei kuitenkaan onnistu käden käänteessä, joten ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi jäikin siten yksikkötyökustannusten alentaminen. Tähän euroalueella on menty. Palkkoja on pudotettu, mutta mikäli työmarkkinat eivät jousta, niin työttömyys kohoaa.

- Työnsä säilyttäneiden kansalaisten ostovoima säilyy lähes muuttumattomana samalla, kun työnsä menettäneet luopuvat suurimmasta osasta ostovoimastaan, Ekholm täsmentää.

Ekholm kuvaa menetelmää eriarvoistavaksi, tuskalliseksi ja hitaaksi. Lisäksi se painaa koko kansantaloutta alas. Hän arvioikin Suomen olevan tämän tuskallisen ja hitaan polun alkumetreillä, sillä työttömyys nousee Suomessa hiljalleen samalla, kun Suomen bruttokansantuote on pudonnut kahtena aiempana vuonna, ja todennäköisesti putoaa tänäkin vuonna. Hän vertaa myös Suomea Irlantiin, jossa toteutettiin 20 prosentin työttömyysdevalvaatio. Ekholmin mukaan Suomen työmarkkinat eivät ole yhtä joustavat, joten eriarvoistava vaikutus olisi Suomessa siten suurempi kuin Irlannissa, jossa työttömyys kohosi 11-12 prosentin lukemiin.

– Kahdenkymmenen prosentin sisäinen devalvaatio Suomessa on edellä mainituista syistä näkymä, jonka rinnalla 90-luvun alun laman pahimmat muistot kalpenevat, Ekholm kirjoittaa.

Ulkoinen devalvaatio?

Suomen vaihtoehtoja punnitessa Ekholm toteaa, ettei pelkillä työn tuottavuuden lisäävillä toimilla kohenneta Suomen kustannuskilpailukykyä riittävästi. Hänen mielestään tarvitaan siksi myös ulkoista devalvaatiota. Tämä voidaan tehdä joko euron ulkoista arvoa madaltamalla – tai palata kansalliseen kelluvaan valuuttaan ja antaa sen devalvoitua markkinoiden mielestä oikealle tasolleen.

Euron ulkoinen devalvoituminen helpottaisi kurimuksessa kärsiviä euromaita, mutta myös Suomea. Tämä helpottaisi euroalueen ulkopuolelle vievien yritysten ahdinkoa. Vastaavasti Saksassa tämä johtaisi kiihtyvään inflaatioon, ja se on siksi Saksan keskuspankin, Bundesbankin myöntymisen takana.

Ekholmin mielestä kansallisen kelluvan valuutan käyttöönotto tietäisi toki Suomellekin ”poliittisia kustannuksia”, mutta ainakin silloin kohtalomme olisi omissa käsissämme.

The post Työttömyysdevalvaatio Suomeen – ”90-luvun alun laman pahimmat muistot kalpenevat” appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Paljon velkaa, vähän kasvua: ”Myrkyllinen yhdistelmä”

Perussuomalaiset - 8 tuntia 7 min sitten

Maailman talous on vaarassa ajautua uuteen kriisiin, Geneven raportissa todetaan. Ennätysvelat ja hidastuva talouskasvu muodostavat ”myrkyllisen yhdistelmän”, jonka ylipääsemiseksi korkotasoa joudutaan pitämään alhaisena hyvin pitkään. Valtiot, yritykset ja kotitaloudet ovat pahoin velkaantuneita. Uusi romahdus on todennäköinen, jos korot kääntyvät nousuun.

Toisaalta alhainen korkotaso houkuttelee velkaantumaan. Talouslehti Financial Timesin kirjoituksessa todetaankin, että lainanottoa voidaan joutua vaikeuttamaan kasvavan sääntelyn avulla.

The post Paljon velkaa, vähän kasvua: ”Myrkyllinen yhdistelmä” appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

EKP:lta odotetaan lisätoimia

Perussuomalaiset - 8 tuntia 15 min sitten

Kansainvälinen kehitys- ja yhteisyöjärjestö (OECD) ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD) ovat aiemmin syyskuussa vaatineet Euroopan keskuspankilta (EKP) lisätoimia euroalueen aneemisen talouskehityksen piristämiseksi. Nyt vaikutusvaltaiset ekonomistit ovat ajatuspaja CEPR:ssä (Centre for Economic and Policy Research) tulleet samaan päätelmään, talouslehti The Wall Street Journal kirjoittaa.

Euroalueen inflaatio putosi 0,3 prosenttiin. Belgiassa inflaatio oli maan tilastokeskuksen mukaan pudonnut deflaation puolelle. Espanjassa kuluttajahinnat jatkoivat putoamistaan.

Poliittinen pidättäväisyys voi kuitenkin vesittää EKP:n suurimittaiset ostot, Financial Timesissa todetaan. EKP on todennut, että se ei osta taseeseensa riskipitoisia arvopapereita jos euromaiden hallitukset eivät tule takaamaan mahdollisia tappioita.

Analyytikoiden mielestä suurta hyppäystä parempaan ei ole tosin luvassa, mikäli EKP ei lähde markkinoille ostamaan myös arveluttavampia arvopapereita.

Saksassa vastamyrsky

IFO-instituutin (taloudellinen tutkimuslaitos) johtaja Hans-Werner Sinn kirjoittaa puolestaan täysin toisella sävelellä Financial Timesin mielipidekirjoituksessaan siitä, mitä EKP:n tulisi tehdä.

Sinn syyttää EKP:ta mandaattinsa ylittämisestään. Hän kuvaa EKP:n toimineen niin, että keskuspankki on vain ostanut taseeseensa – euroalueen veronmaksajien niskaan – yksityisten holtittomasti myöntämiä ja ottamia luottoja. Hän katsoo, että euromaiden valtiolainaostojen jälkeen EKP lähtee seilaamaan yksityismarkkinoiden velkakirjalaineille.

Sinn ripittää kovin sanoin eteläisten euromaiden hallituksia, jotka ovat näiden ”häivebail-outtien” myötä saaneet lisätä velkahurmostaan kaiken aikaa. Samalla pohjoisten euromaiden hallitukset ovat nojanneet taakse päin huojentuneena siitä, ettei näitä tukipaketteja tarvitse siten nuijia läpi kansallisissa parlamenteissa.

Sinn muistuttaa UBS-pankin toimitusjohtajan ja Bundesbankin ex-johtaja Axel Weberin sanoneen, että EKP alkaa muuttua roskapankiksi.

Sinn kirjoittaa Saksan perustuslakituomioistuimen todenneen, ettei tällainen toiminta ole Saksan perustuslain mukaista, ja että Saksan hallitus ei voi vain katsella tyynesti sivussa maailman menoa. Hän toteaa saksalaisilla olevan täysi oikeus haastaa hallitus oikeussaliin perustuslakinsa rikkomista vastaan.

The post EKP:lta odotetaan lisätoimia appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Mattila: Uusnatsismia ei tule hyväksyä

Perussuomalaiset - 9 tuntia 44 min sitten

Perussuomalaisten kansanedustaja Pirkko Mattilan mukaan uusnatsismia ei tule hyväksyä eikä uusnatsismin kannattajista saa myöskään tehdä marttyyreja. Ilmiöstä täytyy kuitenkin pystyä keskustelemaan avoimesti. Mattila puhui Euroopan neuvoston yleiskokouksessa tiistaina 30. syyskuuta.

Euroopan neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa käsiteltiin raportti uusnatsismin ilmentymien vastustamisesta. Mattila muistutti puheenvuorossaan, että on tarpeellista puhua poliittisesta väkivallasta yleisesti eikä pelkästään äärioikeiston väkivallasta. Lisäksi on syytä pohtia, mikä on protestiääni ja miten se määritellään, kun puhutaan demokraattisista vaaleista.

- Mikään väkivalta politiikassa ei ole hyväksyttävää, ei äärioikealta eikä äärivasemmalta. Emme voi käydä sellaista julkista keskustelua, jossa jonkun poliittisen toimijan väkivalta olisi oikeutettua, Mattila korosti.

Väkivalta on aina tuomittavaa

Mattilan mukaan ääriliikkeiden edustajat on haastettava poliittiseen keskusteluun. Ääriliikkeiden toimet muistuttavat toisiaan ja niitä voidaan johtaa muista maista käsin. Mattilan mukaan on löydettävä poliittinen vaihtoehto, ja vasta viimeisenä keinona on puolueiden kieltäminen lailla.

- Väkivalta on aina tuomittavaa ja siihen syyllistyneet tulee saattaa oikeudelliseen vastuuseen. Tärkeintä lienee kuitenkin ennaltaehkäisevä työ nuorten keskuudessa, sillä nuoriin näyttävät ääriliikkeet niin vasemmalta kuin oikealtakin vetoavan. Jos ääriliikkeitä yhdistää kaiken vastustaminen, meidän tehtävämme täällä on edistää vaihtoehtojen antamista.

Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous on parhaillaan käynnissä Strasbourgissa.

The post Mattila: Uusnatsismia ei tule hyväksyä appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Heikki Autto: Maanpuolustusta syytä vahvistaa

Kokoomus - 9 tuntia 45 min sitten
Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja, kansanedustaja Heikki Autto on tyytyväinen kansanedustaja Ilkka Kanervan johtaman työryhmän esityksiin puolustusvoimien tulevien vuosien haasteisiin vastaamisesta.

”Kanervan työryhmä on etsinyt ansiokkaasti ratkaisuja puolustusvoimien rahoituksen vahvistamiseen. Suunta on nyt oikea, vaikka määrärahatasot esimerkiksi naapurimaihin verrattuna ovat edelleen matalat”, Autto toteaa.

”Puolustuksen pitkäjänteinen kehittäminen tehdään parhaiten laajassa parlamentaarisessa yhteisymmärryksessä. Työryhmä ja mukana olleet puolueet ovat tehneet vastuullisen maanpuolustusta vahvistavan esityksen”, Autto kiittelee Kokoomuksen puolesta.

Autton mukaan puolustusvoimat on jo tehnyt osansa valtion säästötalkoissa, ja nyt keskeistä on turvata Suomelle uskottava puolustuskyky myös tulevaisuudessa. Autto pitää merkittävänä puolueiden yhteistä tahtoa korottaa puolustusmäärärahoja ensi vaalikaudella.

”On todella hienoa, että lähes kaikki parlamentaariseen työhön osallistuneet puolueet haluavat turvata puolustusvoimien rahoituksen. Kansanedustaja Kanervan työryhmä on tehnyt merkittävää työtä, sillä ilman määrärahojen nostoa uskottava itsenäinen puolustus, yleinen asevelvollisuus ja periaate koko maan puolustamisesta vaarantuisivat”, Autto toteaa.

Autton mukaan puolustusvoimille osoitettavat lisämäärärahat eivät sulje pois tarvetta kehittää edelleen Suomen kansainvälistä sotilaallista yhteistyötä.

”Suomen on kuitenkin aina itse huolehdittava oman puolustuksensa uskottavuudesta. Mahdollinen jäsenyys Natossa olisi hyvä lisäturva erilaisten uhkien varalta, mutta se ei poistaisi oman puolustuksen kehittämisen tarvetta”, Autto sanoo.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Mauri Pekkarisen blogi: Miten turvataan Suomen sähköhuolto?

Keskusta - 10 tuntia 14 min sitten
Keskustan kansanedustaja Mauri Pekkarinen kysyy nettisivunsa blogissa, miten Suomen sähköhuolto turvataan. Eduskunta on sitoutunut Suomen sähköomavaraisuuteen ja lähes päästöttömään energiaan. Nykyhallituksen päätökset eivät kuitenkaan tätä tue.
Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Uusilla aseilla homeongelman kimppuun

Perussuomalaiset - Ti, 30/09/2014 - 22:06

Kosteusvaurioihin liittyvät terveyshaitat koskettavat huomattavan suurta ihmisjoukkoa. Yli 600 000 suomalaista on saanut jonkinasteisia oireita altistuttuaan homeelle ja kosteusvaurioille. Valtaosa oireista on lieviä ja ohimeneviä, mutta tuhannet saavat vuosittain vakaviakin oireita. Professori, sisätautien ja infektiosairauksien erikoislääkäri Ville Valtonen kertoi, että ihmisten alttius homeoireisiin vaihtelee.

”Homesairaus alkaa yleensä hengitysteiden ja silmien ärsytysoireilla kuten nuhalla, yskällä, hengitysteiden polttelulla ja silmien punoituksella”

- Jotkut voivat olla jopa vuosikymmeniä homeisessa rakennuksessa saamatta oireita, toiset voivat saada selviä oireita jo muutaman kuukauden altistuksen jälkeen, Valtonen kertoi.

Valtosen mukaan homesairaus alkaa yleensä hengitysteiden ja silmien ärsytysoireilla kuten nuhalla, yskällä, hengitysteiden polttelulla ja silmien punoituksella. Seuraavaksi ärsytysoireiden lisäksi potilaalle alkaa ilmaantua poikkeavan paljon keuhkoputkentulehduksia ja poskiontelotulehduksia sekä usein myös päänsärkyä ja poikkeavaa väsymystä. Tämän jälkeen osalle potilaista tulee erilaisia neurologisia oireita kuten raajojen puutumisia, kipuja eri puolille kehoa. Keskittyminen on vaikeaa, muisti voi pätkiä, ikään kuin ”aivot olisivat sumussa”. Tämän jälkeen osalle potilaista tulee reumaattisia oireita. Osalle potilaista voi lopulta puhjeta astma.

Monikemikaaliyliherkkyys

Valtonen kertoi myös nk. monikemikaaliyliherkkyydestä, joka liittyy voimakkaasti homesairauteen. Noin puolelle homepotilaista tulee aikaa myöten myös tällainen yliherkkyys. Monikemikaaliyliherkät potilaat saavat erilaisia oireita mm. hajuvesistä, hajusteista, tupakansavusta, maaleista, lakoista, liuottimista, painomustetuotteista, auton tuulilasin pesunesteestä, hiuslakasta, erilaisista pölyistä ja pakokaasuista. Tällainen yliherkkyys on potilaalle usein pahempi kuin pelkkä homeallergia, koska ärsyttävien kemikaalien välttäminen käytännössä on usein vaikeampaa kuin homealtistuksen välttäminen.

Homesairauden tunnistaminen vaikeaa

Valtosen mukaan tällä hetkellä ei ole olemassa luotettavaa laboratoriokoetta, joka varmistaisi tai poissulkisi kohtalaisella varmuudella homesairauden. Päinvastoin, potilaan oirekuvaa ei aina uskota ja potilaan sairaus saatetaan tuomita ”psykiatriseksi”. Homesairauteen ei myöskään ole tällä hetkellä olemassa riittävän hyvää hoitomuotoa. Paras keino on välttää lisäaltistuksia homeille ja ärsyttäville kemikaalille.

- Yliopistollisiin sairaaloihin tulisi perustaa sisäilmaklinikat, Valtonen ehdottaa.

Inspector Sec Oy:ta edustava Risto Salin kummasteli, miksi hallinnolliset tulkinnat ja lääkärien tulkinnat poikkeavat käyttäjien kokemuksista.

- Ihmiset sairastuvat, vaikka sisäilma on todettu mittausten perusteella hyväksi. Yleisesti hyväksytyillä mittaustuloksilla on parhaimmillaankin vain heikko korrelaatio terveysoireiden kanssa, Salin muistutti.

Myrkyllinen home sammuttaa valot

Biokemian ja immunologian dosentti, tohtori Esa-Matti Lilius kertoi puheenvuorossaan uudesta, myrkyllisen sisäilman nopeaan testaamiseen liittyvästä tutkimusinnovaatiosta. Uusi menetelmä perustuu valoa vuottavan bakteerin altistamiseen homeongelmasta kärsivän talon pölylle. Bakteerin tuottama valo on suoraan verrannollinen elävien bakteerisolujen lukumäärään. Mikäli bakteerisolut kuolevat pölyn myrkyllisen homeen vuoksi, voidaan tehdä päätelmiä myrkyllisyyden tasosta.

Titaanidioksidilevyillä homeen kimppuun?

Claeris Oy:ta tilaisuudessa edustanut FL Katri Kaipainen kertoi yhtiönsä titaanidioksidipohjaisesta pinnoitetuotteesta, joka on tarkoitettu ilman puhdistukseen. Titaanidioksidipinta reagoi valoon, ja yhdessä ilman ja ilmankosteuden kanssa syntyy Kaipiaisen mukaan happiradikaaleja, jotka reagoivat ilman epäpuhtauksien kanssa hajottaen orgaaniset yhdisteet lopulta vakaiksi lopputuotteiksi.

Mikä neuvoksi homeongelmissa?

Professori Valtosen lääkkeet homeongelmiin olivat selkeät: Homesairauteen liittyvää tutkimusta pitäisi lisätä. Lisäksi yhteiskunnan pitäisi rakennuttaa puhtaita turva-asuntoja homesairaiden evakkoasunnoiksi. Perimmäinen ongelma on Valtosen mukaan rakentamisen huono laatutaso. Tähän vaikuttaminen on viime kädessä poliittinen kysymys.

Perussuomalaisten järjestämää tilaisuutta emännöi Ritva ”Kike” Elomaa, kommenttipuheenvuoron pitivät eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jari Lindström ja eduskunnan varapuheenmies Anssi Joutsenlahti.

The post Uusilla aseilla homeongelman kimppuun appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Kokoomuksen ympäristö­verkoston kolumni: Puurakentamisen lisääminen on myös ympäristöteko

Kokoomus - Ti, 30/09/2014 - 10:39
Euroopan talouden junnatessa on tärkeää ponnistella uusien kasvualojen löytämiseksi. Uuden kasvun, innovaatioiden ja työpaikkojen synnyttäminen on paitsi uuden Junckerin komission, myös Suomen hallituksen ykköstavoite. Biotaloudessa on tässä suhteessa monia mahdollisuuksia hyödynnettäväksi. Tavoitteen saavuttaminen vaatii kuitenkin työtä.

Eurooppalaiset puu- ja metsäteollisuusjärjestöt ovat ottaneet haasteen uuden kasvun ja työpaikkojen luomiseksi vakavasti. Alan yritykset tavoittelevat jopa 80 000 uuden työpaikan synnyttämistä tulevina vuosina. Tarkoituksena on myös kasvattaa puutuotteiden vientiä unionin ulkopuolelle.

Biotalouden kasvun kannalta avainasemassa on kestävä metsätalous. Käytäväkeskusteluissa on nopeasti paljastunut, ettei Euroopassa aina tiedetä esimerkiksi sitä, että Suomessa metsät kasvavat huomattavasti enemmän kuin niitä hakataan. Maamme sertifioidut metsät täyttävät tiukimmatkin kriteerit kestävän käytön suhteen ja käyvät hyvästä esimerkistä myös muille jäsenmaille.

Myös eurooppalaisten puutuotteiden sisämarkkinoiden kehittämistä on jatkettava määrätietoisesti ja kaupan esteitä purkaen. Itse jätin viime viikolla puurakentamisen sääntelystä kirjallisen kysymyksen komissiolle. Euroopan komission mandaatilla tehdään tällä hetkellä päällekkäistä sääntelyä liittyen puutuotteiden sertifiointiin, ja se vaikuttaa myös jäsenmaiden kansalliseen lainsäädäntöön. Erilaiset sertifioinnit vaikeuttavat tällä hetkellä sisämarkkinoiden toimivuutta.

Päällekkäisen sääntelyn lisäksi harmaita hiuksia puutalouden kehittymiselle aiheuttavat myös jäsenmaiden toisistaan poikkeavat rakennus- ja paloturvallisuusmääräykset. Koska olosuhteet poikkeavat suuresti eri jäsenmaiden välillä esimerkiksi ilmastosta johtuen, en pidä järkevänä rakennusmääräysten yhtenäistämistä. Sen sijaan paloturvallisuusmääräyksiä voitaisiin muuttaa siten, että yhdessä maassa hyväksytty puutuote pääsisi markkinoille myös muissa jäsenmaissa.

Suomessa paloturvallisuusmääräyksiä muutettiin muutama vuosi sitten puurakentamisen lisäämiseksi. Nykyiset määräykset sallivat jopa kahdeksankerroksisten puukerrostalojen rakentamisen. Uusia kohteita on valmistunut ja suunnitteilla ympäri Suomen.

Puurakentamisen hyödyt on havaittu erityisesti kaupunkien täydennysrakentamisessa, mutta puun osuutta voitaisiin lisätä vielä tuntuvasti Euroopan tasolla. On myös hyvä muistaa, että puurakentamisen lisääminen on myös ympäristöteko, koska puu on kestävä, uusiutuva materiaali joka myös sitoo hiilidioksidia.

Henna Virkkunen
Europarlamentaarikko

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Pääministeri Stubbin puhe Berliinissä: European policy towards Russia

Kokoomus - Ma, 29/09/2014 - 19:00

Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia

Video of the speech will be published here: Media library

CHECK AGAINST DELIVERY

Meine Damen und Herren, Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

  1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
  2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
  3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset

Jätevesiasetukselle vedettävä henkselit

Perussuomalaiset - Ma, 29/09/2014 - 13:22

Timo Soinilta (ps.) ei riitä ymmärrystä keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän esittämiin lievennyksiin jätevesiasetuksessa. Soinin mukaan koko asetus on kumottava.

- Perussuomalaisten luoma paine terveen järjen vastaisen jätevesiasetuksen kumoamiseksi on saanut liikettä niveliin. Sipilä esittää lievennyksiä kyseiseen asetukseen ja myöntää Keskustan vastuun tämän kohtuuttoman asetuksen synnyssä, Soini painottaa.

Perussuomalaiset vaativat koko asetuksen kumoamista, sillä Sipilän esittämät muutokset eivät Soinin mukaan pelastaisi maaseudun ja haja-asutusalueiden ihmisiä. Sipilän esittämät muutokset johtaisivat päinvastoin maaseudun rapistumiseen.

- Korjauksia lykätään, eikä kunnostuksia asuntoon tehdä, koska pelätään, että siinä samassa asetuksen kaikki velvoitteet pamahtavat päälle, Soini muistuttaa.

- Kelvoton asetus ei pilkun viilaamisella parane. On toimittava kuin vanha vääpeli, joka tekee asennon itse itseään komentaen. Siis huonoa asentoa ei korjata, se otetaan uudestaan. Uskomme kansan tarkkaan näköön siinä, ettei Keskustan osaharhautus onnistu vaan asia hoidetaan terveen järjen opastamana kerralla kuntoon.

The post Jätevesiasetukselle vedettävä henkselit appeared first on Uutissivusto - Perussuomalaiset.

Kategoriat: Poliitiikan uutiset
Julkaise syötteitä